Multa vietiin kaikki, ees sua en saanu pitää

Multa on viety paljon elämässä, mutta mä oon myös saanut paljon.

Multa vietiin mahdollisuus varttua mun vanhempien kanssa, mut mä sain ison, rakastavamman, paremman perheen. Mulle annettiin mahdollisuus turvalliseen kasvuympäristöö, johon ei kuulu väkivalta, ei alkoholi. Mä en tiedä missä mä olisin nyt, jos mulle ei sitä mahollisuutta ois annettu, mä en usko, että mä oisin enää elossa.

Mut silti multa vietiin mahdollisuus turvalliseen ja onnelliseen elämään. Koulussa mä jouduin pelkäämään koko ajan, mä jouduin olemaan yksin piilossa muilta tai muitten katseitten alla haukuttavana. Kotona mä jouduin vuosia pelkäämään sitä, että mut revitään taas irti paikasta johon mä olen juurtunut, ja viedään pois, jonnekin mistä mä en tiennyt mitään. Mä jouduin pelkäämään, et mut viedään sinne, niitten ihmisten keskelle keitä mä vihaan, sen ihmisen luo, joka jo kerran hylkäs mut.

Multa vietiin mahdollisuus olla oma itteni, mahdollisuus kertoa miltä musta tuntuu. Mua ei koskaan kielletty ilmasemasta mun tunteita, mut jotenki mä koskaan saanu sanotuks miltä musta tuntu. Jotenki mä tiesin, ettei kukaan ymmärtäis mua. Mä tiesin, että jos mä oisin sanonu, mua ois vaan vähätelty. Jotenki se ilmapiiri kerto et tunteista ei kuulua puhua, vaikka ei sitä ääneen sanottu. Mä jouduin ite, pienenä lapsena, käsittelemään mulle täysin uusia, vieraita ja pelottaviaki tunteita.
Ja nyt vanhempana, mulle on epäsuorasti kerrottu, mitä mä saan olla ja mitä mä en saa olla. Mä oon kuullu asioita, jotka on heitetty puoliks vitsillä, mut silti niitä on tarkotettu "jos mä saan koskaan tietää, et sä tykkäät tytöistä tai et sä oot masententunu tai muuten vaa hullu ja mielisairas ni siitä hetkestä lähtien sä et oo enää mun sisko." "Mä tapan sut, jos sä koskaan alat seurustelee jonku mamun tai tytön kaa, mä tapan teiät molemmat."

Mut siltikään. mä en syytä ketään tästä kaikesta paskasta mitä mun elämässä on. Mut on muutama ihminen, keitä mä syytän tietyistä asioista, mitkä on vaikuttanu suuresti mun elämää.
Mä en syytä mun vanhempia siitä, että ne ei jaksanu huolehtia musta ja mun veljistä.
Mä en syytä mun kiusaajia siitä et mun psyyke on heikko. Niitteen sanat ja teot rikko mun itsetunnon ja psyyken suurilta osin, mut mä en syytä niitä. Kaikki tekee virheitä, ja ehkä ne jonain päivänä katuu sitä, ehkä ne ei. Mä en oo niille katkera, mä en voi tietää niitten motiiveja kiusaamiseen, eikä sillä kai oo ees mitään väliä.
Mä en syytä ketään siitä, että mä oon nyt tällänen

Mun täytyy päästä pois, mun täytyy saada yrittää

Mä tahdon niin kovasti muuttaa omilleni, oon tahtonu jo kauan. "Sä et oo valmis asumaan yksin", mut kyllä mä olen. Mä tiedän, mulla on paljon opittavaa, mut mun täytyy saada yrittää. Mun täytyy päästä pois näitten sienien sisältä, mun täytyy saada hengittää. En tiedä, kestänkö kauaa enää täällä, kaikki menee vaa päin helvettiä. Mun täytyy päästä pois, tai mä sekoon lopullisesti. Mua ahdistaa nää ihmiset, mua ahdistaa nää muistot, mua ahdistaa nää ajatukset. Kaikki täällä ahdistaa mua. Ja mä en voi edes sanoa sitä, mä en voi sanoa, että mä en voi hyvin. Jos kukaan saa tietää, niin mä en pääse muuttamaan pois. Ja mä en tahdo muitten sääliä, en niitten ymmärtämöttmyyttä ja "huolenpitoa", mä tahdon vaan jatkaa eteenpäin. Mulle ei kuitenkaan anneta siihen mahdollista, täällä mä oon jumissa.

Mä en vaan voi päästää sua lähemmäs, siks juoksen karkuu

Mä tunnen liikaa, liian paljon kerralla. Mä rakastan, mut mä rakastan liikaa. Mä vihaan, mut mä vihaan liikaa. Ja just se on mun ongelma. Mä en haluu välittää näin paljon, mä en jaksa rakastaa näin paljon. Mut mä en voi sille mitää. Sä sanot mulle et mä en välitä, et mä oon sydämetön paska. Mut mä en oo, mä vaan välitän susta liikaa, mä rakastan sua liikaa. Ja se sattuu, ja mua pelottaa. Mä en uskalla päästä sua lähemmäs, vaikka mä rakastaisin sua kuinka paljon tahansa . Koska mä tiedän et kaikki lähtee jonain päivänä, ja mä en kestä sitä. Mä en voi päästää ketää liian lähelle, koska mä tiedän, et sit kun joku, joka tietää musta kaiken, lähtee, ni mä oon taas ihan palasina. Ja mulla ei oo tarpeeks voimia, eikä aikaa, että mä voisin koota ne palaset takas yhteen. Mä en vaan yksinkertasesti voi enkä pysty päästää sua lähemmäs. Mut tekeeks se musta sydämettömän paskan, jos mä en voi tehä samaa ku muut? 

Sä kysyt multa mitä mulle on tapahtunu. Ja mä en osaa vastata. Ehkä sä tapahduit. Ehkä kaikki se mitä vuosien aikana tapahtu, teki musta tällasen. Ehkä mulle tapahtu niinku maaperälle jääkaudella. Kaikki ne vuosien tuomat asiat muokkas mua pikkuhiljaa, kaivers muhun koloja, teki syviä uurteita, paino mua alas, tappo osan mua. Ja ehkä jonain päivänä mä nousen taas, uutena ja ehkä parempana, mut en koskaa yhtä korkeelle, enkä samanlaisena. Ja kaikki ne jäljet jää, ne ei häviä. Ehkä sä tuut ja tuhoot taas kaiken sen, minkä takia mä oon joskus tuntenu olevani hyvä tällasena, olevani tarpeeks. Siltikään en oo.

Mä en eää muista

Mä en muista.
Mä en enää muista millaista on normaali arki. 
Mun arki ehkä vaikuttaa normaalilta, mut sitä se ei oo. 
Meen aamulla kouluu, tuun iltapäivällä takasin, teen läksyt ja syön, meen nukkumaan. Siltä se näyttää muiden silmin. 
Mut mä en muista millasta on herätä pirteenä aamulla. 
Mä en muista millasta on haluta herätä. 
Mä en muista millasta on matkustaa bussilla ilman, että meinaan kuolla ahdistukseen.
Mä en muista millasta on jaksaa käydä koulussa.
Mä en muista millon viimeks oisin tehny läksyt.
Mä en muista millasta on syödä niin ku normaalit ihmiset
Mä en muista millasta on jaksaa siivota edes kerran kahessa viikossa, pölyjen pyyhkimisestä puhumattakaa
Mä en muista millasta on jaksaa tehä yhtään mitään.
Mä en enää muista millasta oli jaksaa elää

Ja vaikka mä tiedän, että ehkä mä taas kohta muistan, se ei kuitenkaan helpota mun oloa nyt. Just nyt mä en muista mitään, laskut jää maksamatta, pyykit pesemättä, läksyt tekemättä ja ihmisillekki muistan vastata puoletoista viikon jälkeen.

Ainoo mitä nyt muistan on se miten mä vedän pillereitä toisensa jälkeen, oksennan verta ja nukun. Ainoo mitä muistan on se miten hyvältä tuntuu kun endorfiiniryöppy valtaa mun kehon ku oon viiltäny kädet ja jalat auki.
Ainoo mitä muistan on tää loputon ahdistus, stressi ja tietämättömyys tulevaisuudesta. Mä en vaan jaksa. Mä sekoon.

Jos mä vaan voisin, mä tappaisin itteni. just. nyt. Ja jos kukaam ei enää kuule musta, niin mä oon pahoillani, mä toivoin et asiat ois menny toisin.

Mä tahdon ja mä tahdon

Sä oot niin kaukana. Kaikki tuntuu olevan niin kaukana. Mä oon niin helvetin kaukana ja pihalla. Kouluki alkaa taas kohta, en mä oo valmis. Mä en pysty kohtaamaa niitä ihmisä, olla siellä tunneilla ja opiskella. Mä en jaksa enää koulua. Mä tahdon olla vaan kotona peiton alla ja nukkua. Valokuvata kadulla kulkevia ihmisiä ja ikkunan toisella puolella lentävää hyttystä. Mä tahdon pois tästä kehosta, joka ei oo mun. Mä tahdon pois tästä maailmasta, minne mä en kuulu, Mä tahdon polttaa mun ihon täyteen jälkiä, mä tahdon viiltää mun ranteet auki ja vuotaa kuiviin. Mä tahdon vaan olla, ja kuolla. Mä tahdon ja mä haluan, mut mä en pysty en ehkä osaa.

Ja vaikka mä kuinka yritän, mä en saa unta vaikka en oo nukkunu kunnolla viikkoihin. Ihan vitun sama mitä mulle tapahtuu, mä en jaksa enää välittää, mä tahdon vaan pois. Asiat ei muutu tästä enää paremmaks, ja mä oon pahoillani, et sä joudut maksaa siitä. Mä oon niin helvetin pahoillani, anteeks.

En mä tiedä, anna mulle aikaa selvittää tää kaikki

Me juostaan ja juostaan. Mun keuhkoihin sattuu, mä en saa henkeä, mut ensimmäistä kertaa pitkää aikaa, mä tunnen. Mä tunnen kuinka mun sydän hakkaa, mä tunnen sun naurun mun luissa asti, ja mua hymyilyttää. Mä tunnen olevani taas elossa, elämisen arvoinen, edes hetken. Silti mun on vaikee olla, en siedä kun sä katot mua silmiin. Mun on vaikee pysyä hengissä. Me nauretaan ja maataan autotiellä, mut mä en oo vapaa. Nää kahleet kiristyy kiristymistää ja seinät tulee koko ajan lähemmäs. Kohta sä lähet taas ja mä jään tänne. Mut ehkä mun on sit taas helpompi olla. Mua ahdistaa olla ihmisten seurassa näin paljon. Mä tarviin omaa tilaa, omaa aikaa

Ja sinä, jos mä tietäisin, et sul menis hyvin ilman mua, mä päästäisin heti irti. En itteni, vaan sun takii. Ja mä tiedän kuinka helvetisti se sattuis, jos sä et ois enää osaa mun elämää. Mut sen hinnan mä oisin valmis maksamaa siitä, et mä nään sun olevan onnellinen ilman mua.

Mun täytyy päästää irti. Ehkä ei nyt, tai ees kymmenen vuoden pääst, mut jossain vaihees kuitenki. Tällasina hetkinä mä mietin, kuinka helppo mun ois vaa lähtee, sanomatta sanaakaa. Mä oon tehny niin, enemmän ku kerran tai kaks. Kerta kerralt se on kuitenki vaikeempaa, mut on helpompaa jättää ku tulla jätetyks. Ja mua pelottaa, mua pelottaa ihan helvetisti et sä lähet, ja et mä en enää ikinä kuule susta. Mua pelottaa ihan liikaa päästää sua lähemmäs, mä vaan työnnän sua kauemmas ja kauemmas, kohta mä tuskin nään sua. Mua vaan pelottaa liikaa, ihan liikaa. Mä päästin sut kerran jo liian lähelle, ja mä pelkään tehä niin uudestaa. Ehkä me ei vaa sovita toisillemme, ei nyt, ei tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa. Sun täytyy antaa mun nuolla mun haavat puhtaaks, antaa niille aikaa parantua. Mä tarviin vaan aikaa, ehkä muutaman viikon, kuukauden, vuoden, emmä tiiä. Mut mua pelottaa, mua pelottaa olla ilman sua, mut ehkä just niin mun on pakko tehä. Mun täytyy kohdata itteni ilman, että sä sekotat mun pään taas. Ja mä oon pahoillani, mut mun voimavarat tuskin riittää siihen, et pitäisin huolta itestäni. Mä en voi kantaa toisten asioita mun harteilla, mä luhistun jo omien asioiden alla, hukun niihin. Mä oon oikeesti pahoillani. Me voidaan silti olla osa toistemme elämää, tsekata miten toisella menee, mut meiän ei tarvii puhuu. Mut se on ehkä liian tuskallista mulle, jos mä nään et sua sattuu, mut seki sattuu, jos mä en tiiä miten sulla menee.

Tää oon nin helvetin vaikeeta, ehkä mä en oo lähössä mihinkää. Ehkä mä jään tähän vankilaa, ainaki nää seinät pitää mut turvassa, vaikka happi tuntuuki usein loppuvan. Mä en enää tiedä, ehkä mä vaan lopetan koko paskan ni ei tarvii enää tuhlata tunteja päivässä miettien tätä. Anna mulle anteeks, mä emn pyydä sulta enää mitää muuta.

Ja mä tiedän et sä luet tän, ja mä oon pahoillani, etten mä pysty sanoo tätä sulle suoraa. Ja mä oon pahoillani et asiat menee nyt näin, mä oon pahoillani kaikesta. Mä tiedän, että sä luet tän, vaikka mä kielsin sua, ja sä tiedät sen. Mä en haluu et sä luet enää yhtää enempää, koittaisit ymmärtää,

Mä en voi saada mitää, jos mun täytyy jäädä tänne

Pyöräilen yöllä uimaan. Pyöräilen kaatosateessa. Valvon auringonlaskuun asti. Juon aamukahvia yksin keittiössä isosta mukista. Katson valokuvia ja itken, ilosta vai surusta, mä en tiedä. Käyn juoksemassa ja keuhkoihin sattuu. Katon leffaa ja nukahdan. Syön jätskiä ja mua alkaa ällöttää, heitän sen roskiin. Nukun kahteen asti iltapäivällä, en saa mitään tehtyä. Katon puhelinta, mut en jaksa vastata ihmisille, edes sulle. Ja mitä enemmän mä mietin, sitä enemmän mua ahistaa, ja sitä vaikeempaa kaikki on. Mut mitä enemmän mä saan olla yksin, mitä enemmän mä saan elää mun omaa päivärytmiä, ja tehä niitä asioita, mistä mä nautin, sitä vapaampi mä oon, sitä helpompi mun on hengittää. Ja siks mä tahdon pois täältä, pois näitten sienien keskeltä, kauemmas näistä muistoista. Mä tahdon paikkaan, missä mun seiniä koristaa taulut eikä nää ikävät muistot. Mä tahdon paikkaan missä seinät tuo mulle turvaa, mä tahdon johonkin missä ilmaa on helpompi hengittää. 

Te sanotte, että mä en oo valmis lähtemään vielä, mut kyl mä oon. Mä osaan olla yksin, mä oon ollu yksin niin kauan ku mä muistan. Ja mä tahdon olla yksin, tai en ihan. Mä tahdon koiran, sit ku mul on voimavaroja pitää siitä huolta. Mä tahdon rakastaa, sit ku mä oon siihen valmis. Mä tahdon paljon, ja mä aion saada paljon. Mut mä en voi saada mitään, jos mun täytyy jäädä tänne. Aika on ku pysähtyny täällä, viimeset viis vuotta kaikki on ollu samanlaista. Mun täytyy jatkaa eteenpäin, vaikka mä en tahdokkaan. Mä kannan osan näistä muistoista, ja tän ikävän kokonaan, uuteen kotiin. Siellä se voi asettua toiseen paikkaan, etsiä paikan, jossa se pysyy, kunnes mä otan sen esiin. Uudessa kodissa mä en anna sille valtaa täyttää kaikkia huoneita. Uudessa kodissa mä laitan muistot laatikkoon, ja kaivan ne sieltä, kun meinaan unohtaa. Kaikista ikävimmät ja kauheimmat muistot, niille mä en mahda mitään. Niitä mä kannan mun sydämen päällä kaikkialle. Ja ehkä niin on hyvä, niin mä en ainakaan koskaan unohda, niin mun vapaudellakin on rajat.

Anna mun matkustaa aikaan, jossa mua ei koskaa ollutkaa

Sä sanoit et oli kivaa, mut kyl mä nään sun vuosien kuluttamien valheitten läpi. Sä et luvannu mitää, sanoit vaan et ois kiva nähä ens viikolla. Mäki sanoin et oli kiva nähä, ja et toivottavasti nähää pian uudesta. Joo, mä valehtelin, mut vaan siks, koska mä en uskalla kertoo sulle totutta. Kyl mä haluu n nähä sua, joka päivä mä vaan ootan et millon nähää. Joka päivä mä toivon, et me voitais taas nähä. Ja sun mielestä me voidaa nähä koska vaa. Mut mä oon asettanu sulle tietyt ehdot, enkä mä pyydä sulta paljoa, mut silti näköjää liikaa. Miks mä oon se joka oottaa meistä enemmän, vaikka mä oon se, joka on ne ehdot asettanu? Mut sä oot kuitenki se este miks me ei voida nähä.

Mä pyydän sulta kahta päivää, kuukaudessa, en enempää. Se on 24 päivää vuodessa, ja sen lopun sä voit käyttää ihan miten haluut. Ja se on ainoo asia mitä mä sulta pyydän, ja se et pysty ees siihen. Mä tiedän, mä tiedän, mä tiedän, et sä oot sairas. Mä, jos kuka sen tiedän, mut mua sattuu, aina enemmän ja enemmän, mitä enemmän aikaa kuluu siitä, millon mä viimeks oon nähny sut kunnossa. Mua sattuu, koska mä oon niin helvetin huolissani. Mä oon niin helvetin huolissani, koska siitä ei oo hirveen kauaa, kun sulle ei ollu vaikeeta pitää kiinni asiosta, mistä sovittii. Mä oon tullu vastaa, ja paljon, mut ei munkaa rajat veny loputtomii. Munki kuminauha joskus katkee. Enkä mä pyydä sua venymään äärirajoille, mä pyydän sua astumaa ulos sun mukavuusalueelta. Niin mäi joudun tekee, joka kerta ku mä nään sut. Ja mä tiedän ettei se oo helppoo, mut mä oon pystyny siihen joka kerta, mikset sä vois ees yrittää?

stuck inside these four walls

Sä et voi pitää mua vankina näitten sienien sisällä vielä kahta vuotta. Me puhuttiin vuodesta, ehkä jopa muutamasta kuukaudesta. Ymmärrätsä, et mä oon suunnitellu kaiken, siis aivan kaiken jo valmiiks? Kuinka mä haen apua, ku sä et oo mua tuomitsemassa. Kuinka mä saan vihdoin hengittää seinien sisällä, jotka tuntuu musta turvallisilta. Eksä ymmärrä et nää muistot repii mut ihan rikki? Ja tää hiljaisuus tappaa mut.
Tässä ei oo kyse vaan siitä mitä sulle tapahtuu, kun sä jäät yksin. Täs on kyse myös mun elämästä, mitä mulle tapahtuu jos mä joudun jäämää tänne, Jos sä haluut nähä mut elossa, niin sä päästät mut menemään, viimestään vuoden päästä. Enempää mä en jaksa oottaa. Mä ootin jo yhen vuoden enemmän ku piti. Sä et ymmärrä, mut mun on pakko päästä pois täältä, sinne missä muistot ei oo tuoreita ja ilmaa on helppo hengittää.

Sä syötät mulle sanoja, ja se toinen antaa kirjaimia, joita mä en osaa laitaa oikeesee järjestyksee

Sä saat mun pään ihan sekasin
enkä mä puhun nyt rakkaudesta
Sä syötät mulle valheita, totuuksia, jotain siltä väliltä
ja mä muistan, mut sä et, ainaki sä sanot niin

Mä en tiedä mitä mä uskon, en sua, mut mua en ainakaa
En luota suhun, mut itteeni vielä vähemmän
Sä valehtelet mulle, kai se on helppoo ku sun ei tarvii kattoo mua silmiin

mut mä valehtelen itelleni enemmän
sulle mä oon kuitenki rehellinen
En ehkä kerro kaikkee
en haluu vaivata
en haluu päästää sua liian lähelle

mä haluun olla se, joka lähtee ensin
niin se sattuu vähemmän



Ja sinä, Miks mä edes odotin sulta mitää? Miks mä annan sun tehä aina näin? Tää ei oo oikein, mut onks tässä mitää väärääkää? Mä en tiedä.
Mä ootan ja ootan, mut mä ootan ihan turhaan. Mä toivon ja toivon, mut ei se auta. Sä et muutu, et ainakaa paremmaks. Sä lupaat ja lupaat, mut sä et koskaa pidä mistää kiinni. Me sovittiin aika millon nähää, mut sä olit myöhässä. Kai mun pitäs olla ilonen, et me ylipäätää ees nähtii, mut mä en oo. Mä oon pettyny, koska sä et ollu taaskaa sä, mä näin vaa sut.
Sä olit epäkohtelias, ja mua hävetti. Mua hävetti enemmän sun, ku mun puolesta. Ja mun tekis mieli huutaa sulle, kertoo sulle kuinka helvetin paljon sä satutat mua, mut mä tiedän et se ei muuttais mitää. Ja mä en voi mitenkää kuvailla sitä kipua ja kärsimystä sä mulle aiheutat. Aina sanotaan, et kärsimys on valinta, mut ei se oo. Mä kärsin sun takia, henkisesti, ja fyysisesti. Mut silti mä rakastan sua, vaikka sä et ikinä rakastais mua takas. Mä tiedän, et on paljon asioita, mitä mä en voi muuttaa, mut miks niitten asioiten pitää olla just niitä, jotka sattuu kaikista eniten?

Mun tekis mieli sanoo sulle hyvästit, mut sä tiedät et mä en voi. Tähänkään päivään mennessä, mä en oo sanonu hyvästejä niillekkään, joista mun ois pitäny jo päästää irti. Ehkä mä en koskaan opikkaa, ehkä mä vaa kannan sitä katrasta mun mukana, kunnes se kasvaa ja pysäyttää mun matkan.

Sä et oo itsekäs, sairas vaan

Sä sanoit, ettei sua kiinnosta, mitä meille tapahtuu, kunhan H ei vaan jätä sua. Mä en muista paljoakaa niistä ajoista, ja sä varmaan vielä vähemmän. Sä olit sairas, ihan todella sairas. Ja muut ehkä pitäis sua itsekkäänä kun sä valitset aina pullon meidän sijaan. Mut et sä oo itsekäs, sä oot vaan sairas. Ja sä oot jo niin sairas, et ei muut voi auttaa sua. Sun pitäis ymmärtää, et alkoholismi on myös läheisten sairaus. Ja ehkä siks monet ajattelee, et sä oot itsekäs ku sä vaan jatkat ja jatkat, välittämättä muista ollenkaa. Mut mä ymmärrän, mä tiedän miltä tuntuu ku millään ei oo enää mitää välii, ja kaikki on vaa "ihan sama". Kyl mä tiedän kuinka paljon helpommalta elämä tuntuu sen sumuverhon takaa, mä tiedän sen ehkä liian hyvin. Ja mä yritän parhaani, etten mä seurais sun jalanjäljis, mut must tuntuu et mul ei oo voimii raivata mun omaa polkua. Mä oon pahoillani, mut mä en jaksa enää, ja mä tiedän ettet säkää enää kauaa.

En kai mä voi syyttää teitä mistään

Mä katoin vanhoja valokuvia. Ihmiset hymyilee, mut sä et. Tiesitkö sä jo silloin? Tieskö H jo silloin? Ja miks muut hymyilee, ihan ku ne ei tietäis, vaikka kyl ne ties. Miks kukaan ei tehny mitää, sanonu mitää, katto vaan vierestä. Mut nyt ku mä mietin, mä en tiedä oisinko mäkää uskaltanu. Tuskinpa. Enhän mä nytkään uskalla soittaa edes puolitutulle.

Enkä mä usko, että mä oisin voinu satuttaa mun läheisiä niin. Vaikka toisaalta mä olisin pelastanu elämiä. Mä yritän ymmärtää, mut must tuntuu et mä en silti ymmärrä. Mut en mä osaa olla vihanen tai katkera, en edes pettyny. Vaikka se oli sillon jo myöhästä, ois asiat voinu päättyä paljon huonomminki.

Mut mä silti mietin, miks asioiden piti mennä niin, koska ne ois voinu mennä ihan toisin, paljon paremmin. Vaikka en mä usko et se muuttais yhtää mitää. Kai mä oisin silti tässä ja nyt, samanlaisena. En mä voi alkaa syyttää tai tuomitsemaa

ketää, enkä mä edes halua. Mut anteeksipyyntö ois ihan paikallaa. Ja mä voisin kai puolestani sanoa kiitos.

Älä pyydä mua enää palaamaa, oot jo myöhässä

Näinkö tää nyt loppuu? Yhteen virheeseen? Virheeseen, josta me molemmat ollaan jo maksettu kova hinta? Vaikka toisaalta, onks sillä enää mitään väliä?
Me molemmat mokattiin. Ja mä en tiedä kumpaa tässä vois syyttää. Kai me oltiin molemmat olosuhteiden orjia ja liikaa ympäristön vaikutuksen alaisia. Mut silti mä en ymmärrä. Ja ehkä mun ei tarvii. Jos mä en ymmärrä mun omaa peilikuvaa, sen enempää kun kemiallisia kaavoja tai fysiikan lakeja. Mä vaan mietin, onko millään enää mitään väliä. Nyt kun asiat on toisin, mä en tiedä kumpaa mä oon enemmän: vapaa vai vankina. Koska sä olit ne kahleet, joista mä en koskaan halunnu irti. Ja mun mieli se vankila, joka suojelee maailmalta. En mä osaa ees selittää, ja ehkä just siks kaikki meni niinku meni. Mut miten mä voisin selittää asioita, joita mä en itekkään ymmärrä. Kyllä mä voin lukea kirjan kielellä, josta mä ymmärrän vaa muutamia sanoja. Mut en mä voi kertoa siitä kirjasta mitää. Ja musta tuntuu, et se on se asia, mitä sä pyydät multa: selittämään asioita, joita mä en itekkää käsitä. Enkä mä ymmärrä miks. En ymmärrä miks sä valehtelit mulle niin monesta asiasta, niin monta kertaa. vaikka rehellisyys oli ainoo asia mitä mä pyysin sulta. Mut ei kai sillä oo enää mitää väliä. Ei mulla oo enää mitää väliä. Mä oon pahoillani, et asiat meni näin. Mä oon pahoillani kaikesta. Mun on aika nyt mennä. Anteeks.

Miks just nyt, kaikien näitten vuosien jälkee?

Miks sä päätit kertoa just silloin?
Pelkäsitsä et saan tietää jostain muualta?
Vai eiks se koskaa ollu salaisuus, vaan asia jota sä et koskaa kertonu?

Kaikki todistusaineisto oli niin lähellä
olisin voinu löytää ne millon tahansa
unohditko sä ne?
vai jätitkö ne tarkotuksella?

Halusitsä valistaa ja varottaa mua?
Ja siks kerroit
vai ajattelitsä
et mä oon tarpeeks vanha
kestämään totuuden
et mä ansaitsen tietää sen

Mä löysin tänään kaiken sen
mistä sä jo kerroit
mut sä et kertonu kaikkee
vaan sen mitä halusit

nyt mä tiedän enemmän
sustaki
ja ymmärrän paremmin
mut miks mä löysin tän vasta nyt?
nyt kun sä oot poissa?

Kerro mulle, miten mä selviän tästä, viimeks ei menny ihan putkeen

Sä huudat raivoot ja itket. Ja mä istun keittiön pöydän ääressö, en sano mitään, en uskalla kattoo ees silmiin. En tiedä mitä sä aiot, ja mua pelottaa, sun puolesta. Mäkin itken, tunteja ja tunteja mun huoneessa, koska mä en tiedä jaksanko enää. Itken ja itken, annan terän tutustua uusiin alueisiin. Kesäkin on tulossa, ei kiinnosta. Voisinpa vaan nukkua seuraavat kuustoista viikkoa.
Teen koulujuttuja kymmenen tuntia, ja siltikään en saa kun pari hassua esseetä kirjotettua loppuun. Meen nukkumaan aamukolmelta ja herään kahdelta. Tätäkö tää on? Huomenna herään taas puol kuudelta, vaikka meen nukkumaan vasta neljältä. En jaksa enää

Naru kaulaan ja menoks

Unirytmi on päin helvettiä, ollu jo useemman viikon. Valvon aamukolmeen ja herään kuudelta, nukun dösässä, melkeen koulussaki, nukun taas dösässä, yritän pysyy hereillä kotona, nukahdan taas aamukolmelta, herään kuudelta, nukun dösässä... ja sama jatkuu päivästä ja viikosta toisee. Ja se vie ihan äärettömästi mun voimia, ihan ku en ois henkisesti muutenki uupunu. Tyypit kehottaa liikkumaa, syömää hyvin ja välttämää kahvia. Mut ei ne tajuu, ei kofeiini estä mua nukkumasta, enkä mä osaa syödä niinku "normaalit" ihmiset, ja miten hitossa jaksaisin lähtee lenkille jos tuskin jaksan nousta aamulla sängystä? Voisin vaan kuolla pois, naru kaulaan ja menoks, pillerit alas ja hyvää yötä.

Anna mun auttaa, vaikka ei sanoilla pelasteta maailmaa

Tää päivä oikeesti avas mun silmät. Mä nään nyt. Mä nään nyt kuinka asiat oikeesti on. Mä nään kuinka huonosti sulla menee. Homehtuneita ruokia, avonaisia ruoka-astioita, kauppakassillisia tyhjiä kaljatölkkejä, huoneitten katot täynä hämähäkinseittejä, avaamattomia kaljatölkkejä, lattiatki niin likaset et en tietäis minkä väriset ne on, jos en muistais. Eikä siinä oo viel puoliakaa. Mä en tiedä miten sä voit elää siellä, kaiken sen paskan keskellä. Mut ehkä sua ei haittaa, ehkä sä oot jo niin tottunu siihe, hyväksyny sen ettei asiat voi paljon paremmakskaan muuttua. Ehkä sä tiedät ettet pysty enää parantumaa, ja oot luovuttanu senkin suhteen. Mut silti mä tahdon auttaa sua, niin paljon kun mä voin. Mä tahdon auttaa sua, vaikka se vaatis kuinka paljon energiaa. Koska mä en haluu menettää sua, mä en voi. Mä en voi päästää irti nyt, just kun oon saanu sun kädestä kii.

"Ethän luovuta vielä, ootathan vielä vähän aikaa ja annat mun auttaa

Ethän heitä pyyhettä kehään vielä, anna mä raivaan tien, ja sun ei tarvii kun kävellä

Jarrutaisit jo, ennen ku seinä on liian lähellä, ennen ku vauhti on jo liian kova

Älä paina enää lisää kaasua, seuraava huoltoasemaa ei ehjä enää tuu

Pysähdy välillä ja hengähdä, mut älä jää lumeen makaamaan

Kerää voimia ja nouse uudeestaa, ethän jää sinne pohjalle hukkumaan

Anna mä autan, vielä kun mä voin

Anna mun tehä kaikkeni, ennen ku on liian myöhästä

Et voi sanoa hyvästejä nyt, kun tervehdyken vasta kuulin"

Sä lupaat kuun ja taivaan, vaikka maatakaan tuskin näät

Sä puhuit siitä, kuinka sun täytyy täyttää vielä täytekakku, leipoa munkkeja ja tehä vielä voileipäkakutki. Sä suunnittelet ja suunnittelet, puhut ja puhut, mut koskaan sä et saa mitään niistä tehtyä. Mä tiedän, että kun me huomenna tullaan, näyttää siltä kun sä et ois edes muistanu koko asiaa. Tai enhän mä sitä voi tietää, mut niin tapahtu viime kerrallaki, ja sitä edellisenä, ja sitäkin edellisenä, oikeestaan en ees muista millon niin ei olis käyny. Sä oot siellä kuitenkin, mut sä et oo sä, oot ihan joku muu, se toinen persoona johon mä tunnen outoa vetoa, josta mä löydän ison osan itteeni. Mä tiedän. Mä tiedän, että sä oot sairas, vaikka itehän sä oot sun polkus valinnu. Mut kyllä mäki tiedän, et ei kaikilta poluilta voi enää kääntyy takasin, jos on jo liian heikko. Kyllä mäkin tiedän paljon, vaikka paljon on vielä opittavaa. Voisin kirjottaa susta ikuisuuden, mut ei se, tai mikään muukaan muuta asioita yhtään sen paremmaks. Silti mun täytyy täyttää mun vihot kirjotuksilla susta, kirjottaa runojakin ja purkaa se kaikki vielä tännekin.

"On tosi ihanaa kun tulette" - A

Voi kunpa se ois mustaki ihanaa tulla, mut mikään muu ei herätä mussa yhtä ristiriitasia tunteita ku sä. Mikään muu ei voi pilaa mun fiiliksiä yhtä pahasti ku sä. Kukaan muu ei satut mua niin paljon ku sä. Mut silti mä en haluu päästää irti, niistäkin syistä voisin kirjottaa kirjan. Ehkä lopetan tähän, ja jatkan toivomista siitä, että kerranki pitäisit lupauksistas kii.

Antaisitte mun luovuttaa, ettekä pitäis mua enää täällä

Kello on taas jo paljon, mut mä en osaa nukkua. En ees muista millon viimeks nukuin kunnolla. Siitä on varmaa jo kuukausia. Oon miettiny paljon asioita, mun tilannetta. Musta tuntuu, että mulla menee huonommin kun koskaa. Oon uinu syvemmissäki vesissä, oon ollu pahemmassa paikassa. Mut tää on jotenki niin erilaista, tää tuntuu paljon toivottomammalta. En osaa kuvailla tätä, tää on vaa paljon pahempaa. Mua väsyttää, mut en siltikää osaa nukkuu. En tiedä kauanko mä jaksan enää. ehkä en enää kauaa. Eikä se johdu vaa siitä, etten oo nukkunu. Täs on niin paljon kaikkee muutaki, ja siihen menis koko loppyö, ja enemmäki, jos alkaisin selittää.

Ehkä en oo katkera, ainoastaa rikki ja valmis kuolemaa

Sä tulit takasin
Ja mä kysyin muilta et miten sulla menee
oliks sulla kivaa
Mä kysyin asioita, mitä normaalisti kysytään
vaikka mua ei paskaakaan kiinnosta
Mä halusin vaan olla kohtelias
halusin olla mukava
kaiken senki jälkee mitä sä teit

Mä en vaan voi unohtaa sitä
Muut unohti sen muutamassa päväs, ja niin taisit sinäki
mut mä en voi, koska se on iso syy miks mä oon nyt tällänen ku oon
Mä en voi unohtaa, ne tapahtumat kelautuu mun päässä uudestaa ja uudestaa niinku rikkinäine  filminauha
Jos sä et ois koskaa tehny niin
ni ehkä mä voisin kattoa peiliin ja rehellisesti sanoo olevani tyytyväine siihen mitänään
voisin sanoo tykkääväni ees mun silmistä tai hiuksista
ehkä mä voisin syödä ajattelematta kuinka läski oon
ehkä mä en ois koskaa tehny sitä ekaa viiltoa
tai nielly niitä satoja pillereitä vuosien varrella
ehkä en ois koskaa haluunu kuolla
niin paljo ku nyt

Mä en voi tietää, etkä voi säkää
mut sä tiesit tasan tarkkaa
mitä sä olit tekemässä
vaikka sä tiesit risiit
Sä tiesit kuinka vakavat seuraukset voi oilla
mut sä et välittäny
et paskaakaan

Ja siks mä oon katkera ja víhanen
sä olit valmis riskeeraamaa mun terveyden
tavotellakses omaa etuas
tyydyttääkses sun omat tarpees
Sä olit valmis riskeeraamaa mun hengen
saadakses sen mitä sä halusit
mihin sä et ees kysyny mun lupaa

Päästäkää mut menemää, nyt kun aika on oikee ja siivetkin vielä kanta

Ahistaa, ahistaa, ahistaa. Mä en tiedä pystynkö mä enää. Kaikki tuntuu liian vaikeelta. Mä alan itkemää herti ku herään, koska mä en jaksa nousta ylös. Mä itken heti ku pääsen kotii, mä en jaksa kuuden, tai edes viiden tunnin koulupäiviä. Mut kyyneleet ei vieri mun poskilla, mä itken sisäisesti. Mä en osaa enää edes itkeä, mä osaan huutaa, raivota, satuttaa, mut en itkee. Siltikään en huudan niin et muut kuukis, raivoo niin et muut huomais, enkä mä satuta ketää muuta ku itteeni. Mä en oo koskaan ollu näin väsyny.

Oon miettiny lääkkeitä, junaa, veitsiä, asetta, köyttä, korkeita rakennuksia, kaikkea, mihin mä voisin kuolla. Mä en vaa enää jaksa, enkä mä voi sanoo sitä, mä en osaa, en pysty, en voi. Ei ne ymmärtäis, ne vaan naurais päin naamaa ja antais veitsen ja pilleripurkin kätee.

Ä sanoo olevansa ylpee musta, siitä kuinka hyvin oon pärjänny, tehny paljon töitä sen eteen et oon saanu mitä oon halunnu, päässy sinne minne oon halunnu. Mut se ei riitä. Se ei riitä, mä oon vanki mun omassa päässä, mä oon vanki tässä talos, missä on ihan liikaa muistoja. Mä oon vankina näitten ihmisten keskellä, ja silti ne ei päästä mua menemää. Mä en pääse pois täst helvetist, jos mä en lähe lopullisesti, mul ei oo enää vaihtoehtoja. Kukaan ei ymmärrä, et mä en kestä enää yhtäkään vuotta täällä, en ehkä ees kuukautta, tai edes viikkoa..

Kaikki kaatuu päälle, ja mä en saa enää edes henkee, makaan vaan sängyssä tekemättä mitää. Ehkä kerran saan otettuu puhelimen kätee, usein en sitäkää. Ei kukaan ees laita viestii, ainoo ilmotus mun puhelimessa on uus ilmotus jossain facebook ryhmässä tai uus lasku .

Antakaa mun vaa mennä, irrottakaa ne kahleet mun siivistä, ni voin taas lentää,

Miks kaikki ei vaan voi olla niinku ennen?

Mä näin sua taas pitkästä aikaa. Siit on ehkä kuukaus ku me viimeks nähtii, ehkä siit on enemmän, ehkä vähemmän, mä en tiedä. Mä en oo laskenu päiviä pitkää aikaa, mä en halua pettyä joka kerta kun mä nään et sä et taaskaan 14 päivän aikana onnistunu pitämään sun lupauksesta kii.
Sun kädet tärisee, sä kävelet hitaammin kun sua yli 30 vuotta vanhemmat ihmiset. Must tuntuu niin pahalta kattoo sua, mua säälittää sun puolesta. Ihmiset sanoo mulle, ettei mun kuuluis sääliä sua, ettei must tarvii tuntuu pahalta sun takia, koska sä oot ite saanu ittes tohon kuntoon. Mut ne ei ymmärrä, ne ei tiedä susta muuta ku mitä ne oon kuullu. Ne ei ymmärrä mitään, mut mä ymmärrän. Mä ymmärrän sua ehkä liianki hyvin, mut silti mä oon sulle välillä vihanen, kun sä petät sun lupaukset kerta toisensa jälkeen. Mä tiedän et sä oot sairas, ja ehkä just siks mä oonki niin vihanen, en sulle, vaan itelleni. Mä oon vihanen itelleni, etten mä auttanu sua aikasemmi, sillon ku mä ehkä olisin voinu. Mä oon vihanen itelleni, koska sä oot jo niin sairas, et sä enää edes haluu parantuu, ja mä oisin ehkä voinu estää sen. Mä oon niin vihanen itelleni, koska sä oisit ehkä nyt terve, jos mä en ois koskaa syntyny. Mä vihaan itteni sen takia, miten sä oot ittees kohdellu.
Mä pelkään, mä pelkään joka sekunti, et sä oot kohta enää täällä. Mä tiedän et kuka vaan voi kuolla millon vaan, mut sun kohdalla lähtö on koko ajan lähellä, ihan liian lähellä. Mä pelkään tutustua suhun, koska mitä paremmin mä tunnen sut, sitä enemmän se sattuu kun sä et oo enää täällä. Mut jos mä en tutustu suhun, sitä enemmän kaikki nää kysymykset vainoo mua, kun sä oot poissa. Mä en enää tiedä, mitä mä tekisin, koska mä en voi tehä mitään, auttaakseni sua. Mä en toivo mitään muuta niin paljon, kun et sä oisit taas terve.

Kaikki muistot vaan musertaa mut alleen

Vedän keuhkot täyteen savua, vaikka musta tuntuu, että mä tukehdun muutenki. Mä kuuntelen lintujen laulua ja katon taivaanrantaa, kun se alkaa pikkuhiljaa muuttua kullankeltaseks. Kaikki ne muistot parin viime vuoden takaa, kaikki muut keväät, niinku syksyt, talvet ja kesätki, palaa mun mielee. Mut mua ei ahdista, mul on vaa haikee olo, ja siks mun on vaikee saada henkeä. Mä mietin kaikkea sitä, mitä mä oon menettäny ja kaikkea sitä, mitä mä oon saanu tilalle. Mut ei kukaan tai mikään voi tuoda takasin mitä mä menetin, eikä kukaan tai mikään voi myöskään korvata sitä.

Mä pyhiin kyyneleitä poskilta sen minkä kerkiän, mut mä luovutan kun ei itkusta tuu taaskaan loppua.

Mun tekee mieli tumpata se rööki mun käteen, mut mä en kuitenkaan tee niin. Sitäkään mä en uskalla tehä. Niinkun mä en uskaltanu sulle sanoo kaikkii niitä asioita mitä mä kuitenki oisin halunnu kertoo.

Ja siks mul on niin haikee olo, mä vaan toivon et mä voisin palata ajassa, toimia eri tavalla, ehkä sanoa ne viimeset sanat mitä mä en koskaa saanu sanottua, en ees kasaan koottua.

Voisinks mä vielä joskus saada anteeks?

Nyt on sun aika päästää mun kädestä irti

Ehkä mä oon vainoharhanen, ehkä mä oon tulos hulluks. Mut mä en oikeesti kestä jos seuraat mua tännekki. Voitsä antaa mulle ees yhen paikan. minne mä voin kirjottaa, ilman et sun tarvii tietää paskaakaa? Sun ei tarvii tietää kaikkee, se ei hyödytä sua eikä ketää muutakaa. Luovuta jo, pääsät musta irti ees tän kerran. Se on ainoo mitä mä pyydän sua tekemää mun vuoks. 

En tiiä kestänkö kauaa, mikään ei enää varmaa

Mul on huono olo, ja mua oksettaa. Must tuntuu viimeks tältä ku mä otin yliannostuksen. Mä en tiedä otinko mä nytki, mä en muista.

Mä en muista mitä mä tein eilen, mä en oo varma otinko mä yliannostuksen.

Ja se pelottaa mua kaikista eniten, mä en muista, enkä mä voi olla varma.

Miks mä en voi vaan kuolla pois?

Sul on hyvä sydän, ja mä tiedän sen, mut ehkä oot vaan kadottanu sen

Mä en ymmärrä miten sä saatoit tehä niin.

Mä en vaan voi käsittää.

Mä en oo vihanen, mä oon raivoissani, ja must tuntuu ku sä oisit pettäny mut.

Sä et pettäny mua, mut se petit sen, jonka sä vannoit olevan sun elämäs tärkein asia.

Sä vannoit ja lupasit ettet koskaan satuttais, et jättäis.

Sä lupasit et sä antaisit sille kaiken sen, mitä sulla ei oo koskaan ollu.

Ja mä uskoin sua, ja niin usko kaikki muutki.

Mä olin niin onnellinen sun puolesta, mä olin niin ylpee susta.

Mut nyt mä en pysty ees ajattelemaa sua, ilman, että mun veri alkaa kiehua ja kyyneleet valumaa.

Mä en voi ikinä antaa sulle anteeeks.

Mut silti, mä säälin sua.

Must tuntuu niin pahalta sun puolesta.

Mä tiiän et sä et oo voinu vaikuttaa moneen asiaan sun elämässä, mut sul on silti ollu vapaus valita.

Ja sä oot tehny paljon vääriä valintoja, mut niillä eväillä mitkä sulle on annettu.

Mä en voi syyttää sua kaikesta, enkä mä edes halua.

Mut sä oot tehny niin hirveitä asioita, ja mä en vaan voi antaa anteeks, koska sul on ollu vapaus valita toisin.

Ja mä en toivo nyt mitään muuta niin paljon ku et sä saisit apua ja elämäs takasin raiteillee.

Sä ansaitset sen, kaiken tän paskan jälkeenkin, sä ansaitset sen.

Koska sä oot pohjimmiltas hyvä ihminen, ja mä tiedän sen.

Sä oot vaan kokenu liikaa vääryyttä, liikaa pahaa ja se on tehny susta tollasen.

Mä en voi antaa itelleni anteeks, mä en ansaitse sitä

Mä en voi antaa itelleni anteeks, en nyt, enkä koskaa

Siitä on jo aikaa, mut mä en pysty unohtaa, enkä mä edes halua

Se on mun vika, jos me ei tavata enää koskaa

Enkä mä pyytäis mitää muuta, ku et saisin tietää ootko sä vielä elossa

Tää tietämättömyys sattuu enemmän ku ykskää valkonen valhe tai kylmä ja raaka totuus

Mä antaisin mitä vaa, jos mä voisin palata ajassa

Ja pitää sust kiinni tiukemmin ku koskaa

Mut tiiän et se ei oo mahollist

Ja just siks tää onki niin vaikeeta

Mä en enää kestä, mut kai mun on pakko

Satoja. Ja taas satoja viiltoja. Ei syviä, mutta ei mitään pintanaarmujakaa. Mut mä ansaitsen niistä joka ikisen.

Muutaman päivän sisällä enemmän ku yleensä muutamassa kuukaudessa, lähteeks tää taas käsistä? Menetänks mä taas kontrollin? Vaikka ei taa missää vaiheessa hallinnassa oo ollukkaa, on vaa ollu parempia kausia..

En mä osaa lopettaa, enkä mä edes tiedä haluanko mä. 

Mua hävettää, mä en haluu et muut näkee, et ne saa tietää..

En kestä kritiikkiä. Open kommentit esseestä sai mut tuntee itteni ihan surkeeks, mitättömäks paskaks.

Enks mä osaa ees enää kirjottaa? Mun käsialastakaa ei saa selvää, en ees mä ite kohta.

Kaikki on niin sekasin, mun ajatukset harhailee ties missä ja en pysty keskittyy.

Ihmiset kyselee onks mul ADHD vai mikä mua vaivaa. Sanon niille et voi olla, en tiiä.

Mä en vaa pysty rauhottuu, pakko koko ajan tehä jotain, ettei ajatuksille jää tilaa tai aikaa.

Kaikki vaan ahistaa ihan liikaa, ja joka päivä must vaan tuntuu enemmän ja enemmän siltä et mun on pakko lopettaa koulu koht kesken jos mä meinaan jäädä tänne.

Mut mä en voi, en voi jäädä himaan, enkä mä edes haluu.

Mä haluun käuydä koulus, mut mä en jaksa ottaa niin montaa kurssia, en jaksa suorittaa lukioo ees neljässä vuodessa.

Mä en jaksa lukea kokeisii, en jaksa kuunnellaa tai keskittyy tunneil, en jaksa herätä aamul, en jaksa tulla myöhää iltapäiväl kohtii.

Ahistaa olla bussis, ku siel on liikaa ihmisii, samoin koulussa.

Ahistaa puhua ihmisille, ahistaa niitten katseet.

Ahistaa ihan kaikki.

En jaksa elää, onks mun ihan pakko?

mä alan vaan miettiä, enkä mä osaa enää lopettaa

Musta tuntuu aina hetkittäin
että kaikki on ihan hyvin, että mä oon normaali
musta jopa tuntuu
että mä oon onnellinen
ne hetket kestää vaaan hetken
ehkä muutamia sekunteja

sit mä alan taas miettimään
sitä kuinka mä en osaa avautua mistään
kuinkä mä en osaa kertoa mun tunteista
vatvon vaan asioita mun mielessä
kuukausikaupalla
vuosikausia

mä alan taas miettiä
kuinka mä en pysty luottamaan kenenkään
kuinka paljon mua ahistaa ihmiset
tai oikeestaan ihan kaikki
kuinka mä en pysty ees viittaamaan tunnilla
ilman et mun syke nousee kattoon
ja puheesta ei taho enää saada selvää
kun en saa kunnol henkeä

mä alan miettiä mun elämää
ja mä tajuan
et mä en näe itteeni elossa
ees enää ens viikolla

mä tajuan niin paljon asioita
ja mä en usko
et must tulee koskaa normaali
et mä oisin joskus onnellinen

ja mä vaan mietin
et entä jos mä oonki onnellinen
vaikka masennustestit näyttää vakavaa masennusta
entä jos mä oonki oikeesti onnellinen
mut sekään ei riitä mulle
ja tarviin vaan paljon enemmän

entä jos mä vaan kuolisin pois?

Ja sä et ees häpeä, vaik ehkä sun kuitenki pitäis

Sä et soita.

Sä et tekstaa.

Toisaalta mä en halua sun ottavan muhun yhteyttä, en, kun oot tossa kunnossa.

Mä en kestä kuullaa sun ääntä tai nähdä sua, ku en mä sillon ees tunnista sua.

Mä yritän ymmärtää, ja mä ymmärrän paljon.

Mä en voi päästä sun pään sisää lukemaa sun ajatuksia, käskee sua lopettaa.

Mut mä en tiiä kuinka jaksan mä pystyn vaan kattoo vierestä.

Mä oon kattonu tota sun touhua jo vuosia, ja mä en voi muutaku ihmetellä mite sä oot vielä siinä.

Sä oot kokenu elämässäs niin paljon, sä oot kärsiny liikaa ihan turhaa.

Moni ei varmasti ois kestäny puoliakaa siitä mitä sä oot kestäny

Ja mä haluun et sä tiedät, että mä oon ylpee susta

Mut mä silti niin huolissani, ja mä en oo ainoo

Mä en usko et sä tiedät miltä tuntuu pelätä joka kerta ku puhelin soi, joka kerta ku puhelin ilmottaa uudesta viestistä.

Mä en usko et sä tiiät miltä tuntuu pelätä joka. ikinen. päivä. pelätä et sä et oo enää täällä

Niin monta vuotta mä oon vaan kattonu vierestä ja pelänny.

Vaikeinta tässä ei oo se, et sä et haluu lopettaa.

Vaikeinta ei myöskään oo se et viina on sulle tärkeempää ku minä, sun oma lapsi.

Vaikeinta on se, et mä en voi tehä mitään auttaakseni sua.

Mä en voi antaa sulle purkillista pillereitä, ja sanoa et niillä se menee ohi

Mä en voi raahata sua hoitoo ja sanoo et sit kaikki on hyvin

Mä en voi tehä yhtään mitää, muuta ku kattoo vaan vierestä ja kuolla hiljaa sisältä

Sä oot ainoo joka voi tehä sen päätöksen ja lopettaa.

Sä et voi lopettaa mun tai kenenkää muun takia, ainoastaa ittes

Mut eiköhä me kaikki olla jo nähty, ja huomattu, et sä et aio panna tikkuakaa enää ristii lopettaakses

Ja ehkä se tuntuu joistain ihmisistä kauheelta ja kylmältä, kun mä sanon et mä en enää usko sun paranevan.

Mä en jaksa enää uskoo siihen et sä jonain päivänä oisit terve, säkään et jaksa uskoa siihen.

Mä en jaksa elätellä toiveita siitä, et sä pystyisit ees pitää sopimuksista ja lupauksista kii

Mut mä en oo vihanen tai katkera mistää, en enää

Mä en kanna kaunaa sulle siitä, et kaadoit viinaa kurkustas alas ja paljon, kun sä olit raskaana

Se on julmaa, ja se ei vaan mahu mun päähän miten joku pystyy pilata jonkun toisen elämän tekemällä niin, mä en pysty ees sanoin kuvailemaa miten pahalta se musta tuntuu.

Mä en vaan voi käsittää, mut ehkä niin on parempi

Mä tiedän et sairas ihminen ei pysty ajattelemaan selkeesti, ku sairaus on saanu elämästä yliotteen.

Mut se on silti niin väärin pilata jonkun toisen elämä, varsinki sellasen joka on täysin puolustuskyvytön.

Mä ymmärrän kyllä et miks, mut mä en vaan voi hyväksyä

Mut niin ku mä sanoin, mä en oo enää vihanen enkä katkera.

En siitä et sä oot antanu viinan päästä kaiken muun edelle

En kaikesta siitä kivusta, tuskasta ja paskasta mitä sä oot mulle aiheuttanu

En siitä et sä et oo pystyny olee mulle äiti

Koska se ei hyödytä ketää eikä mitää

Sä sanot aina et oot huono äiti. mut et sä oo

Mun mielestä sus on silti paljon hyvää

Tai ainaki oli, mut must tuntuu et viina on viemässä sulta kohta kaiken

Mä vaan toivon, et sä yrittäisit olla nyt se äiti, joka se et koskaa oo mulle ollu

Mä vaan toivon et sä löytäisit jostain sen voiman ja motivaation lopettaa, ittes takia

Ihan sama mitä mulle käy, mä vaan toivon et sul ois kaikki hyvin

Mä rakastan sua, ja mä tiedän et säki rakastat mua

Mut aina se ei vaan riitä

Ja se on isoin ja vaikein asia mitä mä oon sulta oppinu

Te ette voi estää mua, ette nyt, ette ikinä

Tänään mä alotan, ja kunnolla
Tällä kertaa mä aion onnistua
Tällä kertaa mä en anna kenenkää pysäyttää mua, koskaan

Mä antaisin sulle kaiken, jos sä vielä palaisit

Eilen siit tuli kuluneeks viis vuotta, ja mä en vaa voi uskoo sitä. Musta tuntuu ku sä oisit ollu täällä vielä eilen. Ku mä oisin just eilen tullu aamupalalle ja sä oisit sanonu "hyvää huomenta!", ja hymyilly, niinku sä aina teit. Sä jaksoit huonoinaki päivinä aina piristää. Mä vaan toivon et mä oisin tienny aikasemmi, et mä oisin tajunnu aikasemmin. Mä tiiiän, mä olin sillon vasta lapsi, mut mä en silti voi lopettaa syyttämästä itteeni. Mä toivon et mä oisin tienny, ja estäny sua. Jos mä oisin estäny sua, ja sä et ois koskaa lähteny, nii ehkä sä oisit vielä täällä. Mua kaduttaa et mä en sanonu sulle muuta ku "hyvää matkaa", mä oisin voinu sanoo paljon enemmän, kertoo sulle kuinka paljon mä rakastan sua, kuinka paljon mä arvostan sua, kuinka onnekas mä oon et mulla oli sut.
Nyt ku sä oot poissa, mä tarviin sua enemmän ku koskaa. Mä tajuan kuinka monta asiaa sä opetit mulle, ja kuinka monta asiaa sä oisit voinu opettaa mulle, jos sä vaan oisit vielä täällä. Mä oisin halunnu et sä näät ku mä kasvan, ku mä päätin peruskoulun, ku mä valmistun lukiosta, ku mä valmistun joskus ammattiin, ku mä hankin perheen, ku mä toteutan mun unelmia. Mä tiedän et sä oisit ylpee musta, mut se ei siltikää lohduta mua. Mä tiedän et sä oot siellä jossain ja et sulla on nyt kaikki hyvin, mut ehkä just se tekee täst kaikest viel vaikeempaa. Sä näät mut, mut mä en nää sua. Mä vaan toivon et sä oisit vielä täällä. Mut toisaalta mä en toivo, mä en tiedä oitaisko me tultu toimeen. Kaks vahvaa luonnetta, niinku yö ja päivä. Sä olit tiukka, sä pidit kuria, ja must tuntuu et sun asettamat rajat ois ollu liian ahtaat mulle, ehkä mä oisin karannu kotoo, ehkä mä oisin heittäny pyyhkeen kehää ja lähteny. Mä en voi tietää, mut must tuntuu et niin ois voinu käydä. Ehkä sä et ois antanu mun tehä asioita mitä mä nyt saan tehä, asioit, joita mun täytyy saada tehä, et mä pysyn hengissä. Kaikesta huolimatta, mä en toivo mitää muuta niin paljo ku et sä oisit täällä, et mä voisin halata sua ees kerran, kertoa sulle kaikki ne asiat, mitä mun piti sillon sanoa, nähä sut vielä viimesen kerran. Koska kaikki tää tuska on vaa liikaa mulle, mä en voi kirjottaa tätäkää itkemättä, mä en voi elää täällä ilman sua kaipaamatta sua joka ikinen sekunti. Miks se olit sinä, jonka oli pakko lähtee? Miks se en voinu olla minä?

"...now I know that time doesn't always heal the wounds

  sometimes it doesn't even stop the bleeding."

Mä toivon et me nähään vielä joku päivä

Mul on hirvee ikävä

Eikä tätä kipua saa pois mikää

Mä rakastan sua, iskä

Miks sä seuraat mua mun ajatuksiinki?

mä en pysty
mä en osaa
hengittää
en enää
mä en tiedä mistä mä jatkaisin
minne mä menisin
ja miten
mun pää on tyhjää täynnä
mun pää on täynnä ajatuksia
joista mä en saa kiinni
mä en tiedä mikä mua vaivaa
voisko joku vaan kertoo mulle miten elää?
koska mä en enää ite osaa
mut en mä kyllä edes halua
ja siks mä en oo mitää
mä en oo mitää
koska mä en osaa elää
mut en mä osaa myöskää kuolla
ja kai te nyt näätte
et tässäkäään tekstis
ei oo mitään järkee
mut ei oo kyllä mun päässäkää
niinhän te ootte mulle aina opettanu

Mun pitäis mennä nukkumaa, mut mä en pysty, mä en uskalla. Koska joka kerta ku mä suljen silmät, mä nään sut. Joka kerta ku mun pitäis yrittää rentoutuu, nukahtaa ja antaa pään vaan tyhjentyy, sä oot ainoo asia mitä mä pystyn ajattelee, ja se tappaa mut. Mä en kestä ees ajatuksen häivähdystä susta, ja silti mä kirjotan susta. Mut mähän oon se hullu, joka saa jotain sairasta mielihyvää, asioista mitkä saa muut kilometrien päähän niitten mukavuusalueelta. Mä oon se kenen mieli on kaikista sairain, vaikka kukaan ei koskaan saanu siihen ees pintakosketusta. Mä oon se kenestä puhutaan paljon, se, josta kukaan ei tiedä yhtään mitään.

Mä en haluu kuolla, mut mä en jaksa myöskää enää elää

"Sun on pakko jaksaa. Jos sä et jaksa, niin sit en jaksa mäkää. Sun on pakko jäädä, muitten, ja varsinki ittes takia. Me selvittään tästä yhessä, sun täytyy vaa jaksaa. Mä lupaan et kaikki selvii, sun täytyy vaa jäädä tänne. Tajuutsä et mä en oo täällä jos säkään et oo?"

Sä et tarkottanu sit kiristämisenä, mut siltä se kuulostaa mun korvaa. Mä en tiedä pitäskö mun olla kiitollinen vai katkera siitä, että sä pidät mua täällä. Mä en jaksa, ja sä et ymmärrä. Sä sanot et sä tiedät miltä tuntuu ku ei jaksa enää elää, ku haluu vaan kuolla. Mut mä en haluu kuolla. mut mä en jaksa myöskää elää, mä en osaa. Sä et tiedä kuinka paljon mä pelkään, ihan kaikkea. Mua pelottaa ihmisten katseet, se tapa miten ne puhuu, mua pelottaa mitä ne ajattelee musta. Mua pelottaa mun omat ajatukset, mun impulsiivisuus, mun oma peilikuva, joka ei oo ees mun. Mua pelottaa, mua pelottaa ihan liikaa. Mut sä et ymmärrä, ei kukaa ymmärrä. Sä et tiedä millasta se on, ku mä en voi luottaa mihinkää, en kehenkää. Mua pelottaa, koska mä en voi luottaa ees itteeni. Mä en tiiä mikä on totta, ja mikä ei. Mua pelottaa, koska mä en pysty enää kontrolloimaa itteeni. Mä oon pahoillani, mä en vaa voi tälle mitää, mä en voi itelleni mitää. Mä oon oikeesti pahoillani, et mun sanat ei riitä selittää sulle, mä oon pahoillani, kaikesta, mä oon pahoillani nyt ja aina. Mä en vaa jaksa. Onks pakko elää, jos hengittäminenki tuntuu ylivoimaselta?

Anteeks

Mä haluun pyytää anteeks, kaikesta, kaikilta.
Mä haluun pyytää anteeks et mä sanon asioita, joita mä en oikeesti tarkota, et mä teen asioita, jotka satuttaa.
Mä haluun pyytää anteeks et mä oon olemassa.

Mä oon pahoillani et mä en vaa riitä, en ainakaa tälläsenä
Mä oon pahoillani kaikesta mitä oon aiheuttanu
Mä oon pahoillani et mä oon vielä elossa
Mä oon pahoillani, ihan kaikesta

Mä en käsitä, en ymmärrä. Mä en tajuu, en ehkä ees haluu.

Sä painostat mua, etkä ees ite tajuu sitä. Sä haukut mua, sanoilla, jotka ei satuttais sua. Sä saat paljon pahaa aikaan, etkä sä ite huomaa sitä. Mä en sanallakaan mainitse kuinka paljon sä oot satuttanu mua, kuinka sun sanat viiltää joka kerta syvemmältä, koska sä et ansaitse sitä sairasta mielihyvää mitä sä siitäsaisit. Sä joskus kehut mua, ja mä hymyilen, vaan, koska mä tiiän et sä valehtelet. Musta se on huvittavaa kuinka sä et tajuu et sun valheet on liian läpinäkyviä. Et sä voi sanoo mulle et sä oot ylpee musta ja halata mua. Et sä voi tehä niin, ja heti seuraavaks haukkua mut maanrakoo. Mut sä teet niin kuitenki, koska mä en uskalla sanoa sulle. Me riidellään paljon, enemmän ku ennen, me ollaan ku eri planeetoilta. Mä en ymmärrä sua, ei meil taida olla ees yhteistä kieltä. Sä oot ajanu mut umpikujaan. Mä en voi juosta karkuun, mut mä en voi myöskään jäädä paikalleni, tai mä kuolen. Mä en saa kohta enää henkeä, tää tila käy liian ahtaaks, me ei kohta enää mahuta saman katon alle. Sun on pakko antaa mun mennä, tai muuten mä kuolen, eksä vieläkää tajuu sitä? Vai haluutsä nähdä kuinka sä viimeinki onnistuit tappamaan mut kaikkien näitten vuosien jälkee? Mä en tajuu sua, enkä mä tiiä haluunko mä ees. Sä sanot et sä oot onnellinen mun puolesta, koska mä oon pärjänny elämässä, mut miks sä sit teet kaikkes estääkses mua toteuttamasta mun unelmii, mua itteeni? Miks sä vaadit multa rehellisyyttä, jos sä ite et pysty muuta ku valehtelee? Miks sä sanot haluuvas mulle vaa parasta, mut kuitenki tuhoot kaiken mitä mulla on? Miks sä et voi ees yrittää ymmärtää mua? Miks sä teet mulle näin? Mikset sä et voi vaan jättää mua rauhaan, antaa mun kuolla?

Hulluus alkaa siitä mihin rakkaus päättyy

Rakkaus alkaa siitä mihin pelko päättyy

Pelko alkaa sieltä minne rakkaus ei edes ulotu

Minne mitään muuta ei mahdu

Ja mitä hulluus hallitsee

Mut entä jos pelkään, kun oon hulluna rakastunu?

Mikä silloin alkaa mistä, ja mikä loppuu mihinkin?

Onko silloin enää alkua ja loppua?

Entä jos ikuisuus on kaikki mitä on enää jäljellä?