Sä saat mun pään ihan sekasin
enkä mä puhun nyt rakkaudesta
Sä syötät mulle valheita, totuuksia, jotain siltä väliltä
ja mä muistan, mut sä et, ainaki sä sanot niin
Mä en tiedä mitä mä uskon, en sua, mut mua en ainakaa
En luota suhun, mut itteeni vielä vähemmän
Sä valehtelet mulle, kai se on helppoo ku sun ei tarvii kattoo mua silmiin
mut mä valehtelen itelleni enemmän
sulle mä oon kuitenki rehellinen
En ehkä kerro kaikkee
en haluu vaivata
en haluu päästää sua liian lähelle
mä haluun olla se, joka lähtee ensin
niin se sattuu vähemmän
Ja sinä, Miks mä edes odotin sulta mitää? Miks mä annan sun tehä aina näin? Tää ei oo oikein, mut onks tässä mitää väärääkää? Mä en tiedä.
Mä ootan ja ootan, mut mä ootan ihan turhaan. Mä toivon ja toivon, mut ei se auta. Sä et muutu, et ainakaa paremmaks. Sä lupaat ja lupaat, mut sä et koskaa pidä mistää kiinni. Me sovittiin aika millon nähää, mut sä olit myöhässä. Kai mun pitäs olla ilonen, et me ylipäätää ees nähtii, mut mä en oo. Mä oon pettyny, koska sä et ollu taaskaa sä, mä näin vaa sut.
Sä olit epäkohtelias, ja mua hävetti. Mua hävetti enemmän sun, ku mun puolesta. Ja mun tekis mieli huutaa sulle, kertoo sulle kuinka helvetin paljon sä satutat mua, mut mä tiedän et se ei muuttais mitää. Ja mä en voi mitenkää kuvailla sitä kipua ja kärsimystä sä mulle aiheutat. Aina sanotaan, et kärsimys on valinta, mut ei se oo. Mä kärsin sun takia, henkisesti, ja fyysisesti. Mut silti mä rakastan sua, vaikka sä et ikinä rakastais mua takas. Mä tiedän, et on paljon asioita, mitä mä en voi muuttaa, mut miks niitten asioiten pitää olla just niitä, jotka sattuu kaikista eniten?
Mun tekis mieli sanoo sulle hyvästit, mut sä tiedät et mä en voi. Tähänkään päivään mennessä, mä en oo sanonu hyvästejä niillekkään, joista mun ois pitäny jo päästää irti. Ehkä mä en koskaan opikkaa, ehkä mä vaa kannan sitä katrasta mun mukana, kunnes se kasvaa ja pysäyttää mun matkan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti