Pyöräilen yöllä uimaan. Pyöräilen kaatosateessa. Valvon auringonlaskuun asti. Juon aamukahvia yksin keittiössä isosta mukista. Katson valokuvia ja itken, ilosta vai surusta, mä en tiedä. Käyn juoksemassa ja keuhkoihin sattuu. Katon leffaa ja nukahdan. Syön jätskiä ja mua alkaa ällöttää, heitän sen roskiin. Nukun kahteen asti iltapäivällä, en saa mitään tehtyä. Katon puhelinta, mut en jaksa vastata ihmisille, edes sulle. Ja mitä enemmän mä mietin, sitä enemmän mua ahistaa, ja sitä vaikeempaa kaikki on. Mut mitä enemmän mä saan olla yksin, mitä enemmän mä saan elää mun omaa päivärytmiä, ja tehä niitä asioita, mistä mä nautin, sitä vapaampi mä oon, sitä helpompi mun on hengittää. Ja siks mä tahdon pois täältä, pois näitten sienien keskeltä, kauemmas näistä muistoista. Mä tahdon paikkaan, missä mun seiniä koristaa taulut eikä nää ikävät muistot. Mä tahdon paikkaan missä seinät tuo mulle turvaa, mä tahdon johonkin missä ilmaa on helpompi hengittää.
Te sanotte, että mä en oo valmis lähtemään vielä, mut kyl mä oon. Mä osaan olla yksin, mä oon ollu yksin niin kauan ku mä muistan. Ja mä tahdon olla yksin, tai en ihan. Mä tahdon koiran, sit ku mul on voimavaroja pitää siitä huolta. Mä tahdon rakastaa, sit ku mä oon siihen valmis. Mä tahdon paljon, ja mä aion saada paljon. Mut mä en voi saada mitään, jos mun täytyy jäädä tänne. Aika on ku pysähtyny täällä, viimeset viis vuotta kaikki on ollu samanlaista. Mun täytyy jatkaa eteenpäin, vaikka mä en tahdokkaan. Mä kannan osan näistä muistoista, ja tän ikävän kokonaan, uuteen kotiin. Siellä se voi asettua toiseen paikkaan, etsiä paikan, jossa se pysyy, kunnes mä otan sen esiin. Uudessa kodissa mä en anna sille valtaa täyttää kaikkia huoneita. Uudessa kodissa mä laitan muistot laatikkoon, ja kaivan ne sieltä, kun meinaan unohtaa. Kaikista ikävimmät ja kauheimmat muistot, niille mä en mahda mitään. Niitä mä kannan mun sydämen päällä kaikkialle. Ja ehkä niin on hyvä, niin mä en ainakaan koskaan unohda, niin mun vapaudellakin on rajat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti