Voiko kotia kutsua kodiksi, jos sinne ei ole ikävä
  Jos sen seinät eivät tunnu tutuilta, sänky turvalliselta?
    Mikä on koti?
     Vai onko sitä ollenkaan, jos ei tunne olevansa kotona missään?
       Voiko niin edes tuntea, jos oma kehokaan ei tunnu omalta?
         Jos omat ajatukset tuntuvat vierailta, koko ympäröivä maailma pelkältä harhalta?
           Jos epäilee omaa olemassaoloaan, sen aitoutta ja olemisen muotoa?
            Jos mikään ei tunnu miltään, niin voiko kodin odottaa tuntuvan kodilta tai ylipäätään miltään?
              Onko koti pelkästään tunne, vai onko se sitäkään jos ei tunne mitään?
               Jos on vain tyhjä kuori, irvikuva eläväisestä?




Tappaakaa joku mut
enkeli tahtoo takaisin

kotiin

Viiltelyä, ahmimista, oksentamista, paastoamista, voimattomuutta, väsymystä, paniikkikohtauksia, tyhjyyttä. Niistä mun päivät on tehty, mut esitän et kaikki on hyvin. Äiti soittaa ja mä pidän huolen, että mun puheessa pysyy tietty intonaatio, että mä nauran, että jätän kertomatta tärkeitä asioita. Kuten sen, ettei masennus ole mun ainoa ongelma, ei todellakaan. Ja sen, että päivä päivältä itsemurha rankkaa itsensä yhä ylemmäs suunnitelmalistalla.