Antaisit mun auttaa ees sua, itteeni en pysty enää

Itken harvoin, jotenkin tuntuu, etten enää osaa. Viime viikkoina oon kuitenkin itkenyt lohdutonta itkua, joka ei tahdo loppua. Oon ajatellut sua, miettinyt miten sulla menee. Meni muutama viikko, ennen kuin uskalsin kysyä, koska vastauksen tiesin jo etukäteen. "Ei kauheen hyvin, tarvisin rahaa." Ois mulla antaa ees muutama kymppi, vaikka sanon ettei nyt ole yhtään ylimäärästä rahaa. Mä en tahdo maksaa sun seuraavaa annosta, siihen mä en suostu. En voi auttaa sua enää mitenkään, se sattuu kaikista eniten.

Joka päivä mä tarkistan, milloin sä oot ollu viimeksi Facebookissa, ei mulla oo ees sun numeroa. Tai on, kolme ainakin, mut ei niistä ykskään oo enää käytössä. Joskus menee päiviä, tai viikkoja, silloin mä todella huolestun. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, missä oot ja mitä mä voin tehdä, kerran olin jo tekemässä katoamisilmoitusta, kukaan ei ollut kuullut susta mitään. Sit kerroit ollees sairaalassa useemman viikon puukotuksen takia eikä sulla ollu puhelinta. Ja siltikään sä et tajua, että huumeet vie sut hautaan, tavalla tai toisella.

Mä en enää ees löydä sanoja tälle, mä koitan vaan ymmärtää
mut en vaan pysty
Mä koitan auttaa sua, olla täällä sua varten
mut sä et suostu siihen
siinä me kai ollaan liian samanalaisia


Mä vaan tahdon takasin sen siskon, joka mulla joskus oli

Jos ei se tapa niin se ahdistaa, siihenkin voi kuolla

Herään aamulla, en tunne mitään. Ahdistus saa mut lyyhistymään sängyn viereen, henki ei tahdo kulkea, mä en tahdo elää. Koira yrittää kiivetä syliin ja nuolla naamaa, se tahtoisi leikkiä, mä tahdon kuolla. Käsken sen painua helvettiin, se ei ymmärrä mitä yritän sopertaa kyynelten seasta. Toistan, tällä kertaa huutaen, se menee nurkkaan makaamaan, en mä tarkoita. Aika kuluu, mutta mä en pääse ylös, koira on hivuttautunut viereen istumaan. "Anteeks", hoen ja itken sen turkkia vasten.

Yritän syödä, oksennan sen ylös. Ahdistaa niin paljon, ettei mikään pysy edes sisällä. Tätäkö elämä nyt on? Loputonta ahdistusta ja reunalla elämistä. Joka minuutti keksin uuden tavan kuolla. Näinkö mä elän? Miettien, kuinka kauan se kestää, kauanko mä kestän.

Mä en jaksa enää, onko mun edes pakko?