En ees muista millon viimeks oon päivittäny tänne jotain, siitä on niin kauan aikaa. Päivät lipuu ohi, niin paljon tapahtuu etten ehdi sisäistää kaikkea. En ehdi näihin päiviin mukaan vaikka yritän kiriä aikaa kiinni. Mulla menee kai ihan hyvin, en mä tiedä. Epätoivo iskee aina välillä, puristaa keuhkot kasaan ja kaiken voiman musta ulos, ihan kaiken, kaiken paitsi sen mustan. Nykyään tosin harvemmin, en oo satuttanu itteäni kuukausiin. Se on pisin aika vuosiin. En mä silti uskalla luvata etten enää tee niin. Viikonloppuna oli taas niin lähellä. Ei mun impulsiivisuus mihinkään oo kadonnut, mun elämässä on nykyään kai vähemmän triggereitä. Edelleen on helvetin vaikea nousta sängystä, saada asioita tehdyksi. Silti joka päivä yritän, yritän, vaikka kuinka ahdistaa ja itkettää. Mun on pakko nyt yrittää. Välillä kyyneleet silmissä tiskaan, siivoan, käytän koiraa ulkona, käyn lenkillä, käyn kaupassa, teen koulujuttuja ja yritän löytää edes jostain niitä valonpilkahduksia. Yritän löytää jotain värejä tähän harmauteen, liian usein se tuntuu liian vaikeelta vaikka kaiken pitäis olla nyt paremmin. Sain koulupaikan ja opiskelen, käyn terapiassa, en enää syö masennuslääkkeitä, en enää haudo itsemurhaa joka päivä vaikka takaraivossa se edelleen kummitteleekin. Välillä tunnen olevani vanhempi kun 21-vuotias. Välillä edelleen se syvään masennukseen vajonnut, itsetuhosta ja nälästä turvaa hakeva 15-vuotias. Toisinaan vanhemman rakkautta ja hoivaa kaipaava taapero. Kai se on normaalia jos se vaihe on jäänyt väliin. Jos on lapsena hypännyt aivan liian isoihin saappaisiin, yrittänyt parhaansa mukaan suorittaa ja epäonnistunut siinä(kin). Kai se on normaalia, vaikka mä en ole normaali. 

Haen lääkäriltä B-lausunnon, jossa on edelleen ne samat diagnoosit. Ei kai vuosia mukana kulkeneet asiat vuodessa tai edes parissa mihinkään katoa, jos koskaan. "Ainakaan niitä ei oo tullu lisää". Se tästä vielä puuttuiskin, en ihan koko kirjoa tarvii, tusina riittää kiitos. Kai mä nyt yritän vaan selvitä, ihan niin kun tähänkin asti. Nyt mä kuitenkin yritän pysyä pinnalla, kun sinne jotenkin oon päässyt. Vielä tulee aika kun voimat riittää uimaan takasin rantaan. Siltä musta tuntuu nyt, viime viikolla näköjään vielä ei. 🠟

16.1.2021

Olen yhä jään alla
nyt nään sen läpi
mutta en pääse sen läpi
se turhauttaa

Katselen jään päällä käveleviä ihmisiä
he kävelevät ylitseni
kukaan ei katsahda maahan huomatakseen minut

Toivon että jää sulaisi
mutta talvisin se ei koskaan sula
talvisin sen ei tarvitse

Kesäisin en toivo mitään muuta niin paljon kuin saavani taas happea
tuntea auringon lämmön ihollani
mutta silloin jokin vetää minut jälleen syvyyksiin
pitää minut siellä kunnes vesi jäätyy taas

en koskaan pääse pintaan

Ja tätä kai se on, olla epävakaa, olla minä.