Unettomuus on vaihtunut jatkuvaan nukkumiseen. Nukun 14-18 tuntia päivässä, nukkuisin vielä enemmän, jos vaan voisin. Kaikki tuntuu mahdottomalta, en kykene asioihin mihin pitäis. Väkisin raahaan ruhoni salille, itkua pidätellen teen edes hetken koulutehtäviä ennen kun kömmin takaisin peiton alle nukkumaan. Voisin nukkua päivät ja yöt läpeensä. Voisin nukkua ikuisesti. Psykiatri sanoo, että lääkitys todennäköisesti siis tehoaa, kun autonominen hermosto ei oo enää jatkuvassa ylivireystilassa. Mut ei tilanne oo yhtään parempi, ihan yhtä synkkää tää on edelleen. Nyt en vaan ajattele sitä kaikkea niin paljoa, kun nukun. Silti välillä seison parvekkeella, katson alas ja mietin mitäs jos, mitä jos se kaikki vaan päättyis. Täytyy tiukasti puristaa kaidetta ja hengittää, pakottaa itsensä lupaamaan olemaan kipuamatta kaiteelle. Liian usein se on melkein liian vaikeeta, enkä uskalla myöntää sitä ääneen.

Painokin on alkanu tippumaan, hyvä niin. Viimesen puolen vuoden aikana se on noussut ihan liikaa. En oo koskaan painanu niin paljoa kun kuukaus sitten. Hävettää olla tällanen valas, mun on pakko laihduttaa. Ja paljon.

En tiedä mikä on seuraava askel, psykiatrilla ei oo enää aikoja tälle vuodelle. Saan siis jossain vaiheessa ajan toiselle psykiatrille ja toivottavasti lähetteen erikoissairaanhoitoon. Kaikki etenee niin tuskaisen hitaasti, enkä tiedä millä voimilla jaksan sinne asti, että saan hoitoa mikä ehkä jopa tehoaa. En uskalla myöntää kenellekään kuinka paha mulla on olla, kuinka synkkiä ajatuksia mulla on. On liikaa niitä päiviä ja öitä milloin kaikki on ollut lähellä loppua. En voi kertoa totuutta siinä pelossa et mut passitetaan osastolle. Sitä mä en kestäis. Psykiatri oli jo pelkkien BDI-pisteiden perusteella tosi huolissaan musta, vaikka ei puhuttu sanallakaan itsetuhosista ajatuksista.

Puretaan koko lääkitys ja aloitetaan taas alusta. Uusi diagnoosi, samat vanhat ongelmat. Sama vanha minä. Saan apua ja tukea, paljonkin. Mut silti mikään ei muutu, mä en muutu. Kerta toisensa jälkeen tipun pohjalle, joka kerta aina vain syvemmälle. Vielä olis kuus viikkoa töitä, sitten heti perään koulua. Enkä mä jaksais, en enää yhtään mitään. Kaikkien vähiten itteäni. Itsevihan määrä vaan kasvaa ja kasvaa, enkä edes tiedä et miks. Oon ihan loppu, kaikkeen. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei olis suunnitelmaa B, etten miettis sitä koko ajan. Jos sanoisin, etten oo tehnyt mitään valmisteluja. Jos sanoisin, etten aio toteuttaa sitä. En sano mitään. Olen hiljaa ja hymyilen. Kaikki on hyvin. Kohta kaikki on hyvin.

Kesätyöt alkaa viikon päästä, en tiedä miten selviän. En tiedä miten muka tuun jaksamaan kun oon nyt jo ihan loppu. Taas alotettiin uusi lääke, jo kolmas tänä vuonna. Kohta on koko repertuaari käyty läpi varteenotettavista mieliala- ja psykoosilääkkeistä aina allergialääkkeisiin asti. Jos ei tästä(kään) oo apua niin seuraavaks neljäs lääke ja lähete sähköhoitoon. Se pelottaa. Ei sivuvaikutusten takia vaan siksi, että pelottaa jos ei siitäkään oo mitään apua. Jos ei mistään vaan oo enää mitään apua. Jos mua ei vaan enää voi auttaa. Mitä hittoa mä sitten teen? Ei mulle jää mitään muita vaihtoehtoja kuin se yks. Se viimenen. Kaikki on niin turhaa, asiat ei muutu vaikka kuinka yritän. Itsetuhosuus saa musta koko ajan vahvemman otteen. Treenaan salilla sykkivä avohaava kädessä, piilossa muiden katseilta. Puren hammasta, etten alkais itkemään. Sattuu, sattuu niin paljon olla täällä. Mä haluan pois. 

BDI-pisteet kohoaa korkeammalle ku aikoihin, lääkityksestä, terapiasta ja kaikesta muusta avusta huolimatta. En tiedä mitä järkeä missään enää on. Masennus vie ihan sata nolla. Mihinkään en meinaa enää pystyä. Kalenteri herjaa tulevista dediksistä mut en saa mitään aikaseks. Istun kirjastossa kolme tuntia mut tekstiä ei synny, keskittymisestä ei tuu mitään. Mistään ei tuu mitään. Musta ei tuu mitään.

"Sun pitäis jäädä sairauslomalle". Pitäis, pitäis, pitäis. Viimeistään siinä kohtaa kun jokaisen työpäivän jälkeen joutuu ajamaan tien sivuun kun kyyneliltä ei enää nää kunnolla eteensä. Kun töistä tullessa ei jaksa enää muuta kun nukkua. Kun salilla kesken treenin huomaa istuvansa nurkassa kirjottamassa jäähyväiskirjeitä läheisille. Kun ihan oikeasti yrittää ja yrittää mut siitä huolimatta alamäki jyrkkenee. Ja aika monta muutakin asiaa pitäis. Eri asia onko se kannattavaa tai järkevää. Kannattaako mun enää yrittää? Onko mitään järkeä olla elossa, jos ei tahdo enää olla, jos ei jaksa enää olla?

Terapeutin sanat kaikuu päässä "mut ethän sä voi tietää, millaista sun elämä on viiden vuoden, vuoden tai edes viikon päästä" ja se tässä just on kaikkien vaikeinta. Jos on koko elämän rämpiny juoksuhiekassa, eikä tiedä pääseekö sieltä ikinä pois, eikö sinne saa vaan vajota? Niin monta vuotta oon yrittäny, enkä siltikään oo juurikaan edistyny. Joka päivä kamppailen samojen asioiden kanssa kun viis vuotta, vuos ja viikko sitten, vaikka kuinka yritän parhaani.  Kaikki kysyy mikä mua auttais parhaiten. Mut kun en mä tiedä. Ysimillinen ohimoon varmasti kaikista parhaiten, auttaisko joku?

Uusi lukukausi. Uusi hoitokontakti. Uusi psykiatri ja uudet lääkkeet. Uusi, entistä syvempi aallonpohja.

Kuukausiin en oo nähny yhtäkään kaveria, en jaksa. Eikä kukaan enää edes kysy mihinkään, kun tietää etten kuitenkaan jaksa poistua kotoa mihinkään. Koulukaan ei suju, voimavarat ja jaksaminen on niin vähissä, etten tiedä miten selviän tästä keväästä. Tai haluanko edes selvitä. Jos vaan luovuttaisin nyt? Monta vuotta jaksoin taistella sen eteen, että vuoden pärjäsin pelkän terapian voimin. Ja nyt oon taas takasin lähtöpisteessä. Mitä järkeä on tehdä ihan helvetisti töitä ittensä eteen kun ei sillä kuitenkaan saavuta mitään pysyvää? Mun psyykkeestä ei vaan enää saa tarpeeks kestävää, ei niin kestävää et pystyisin edes osaan niistä asioista mihin haluisin pystyä.

Kaikki on vaan niin turhaa, mä oon