18.10.2018

"Nään unta, missä hukun omaan vereeni. Tai oikeastaan hukuttaudun, enkä yritä pelastautua. Nukun vain lyhyitä pätkiä, ja sisäisesti huutoitken ahdistusta pois. Kaikki ahdistaa, kaikki rästissä olevat tehtävät, auto on rikki, tilillä rahaa vaan muutama kymppi, työkkärin miljoona kirjettä vaikka mun pitäis olla saikulla. Joka päivä mä mietin soittavani häkeen ja sanovani, etten jaksa enää, että mä tapan itseni jos en nyt saa apua. Se kuulostaa kuitenkin radikaalilta, enkä mä pysty soittamaan puheluja paitsi pakon edessä. Joka päivä mä teen uuden suunnitelman miten mä lähden täältä. Katson koiraa silmiin ja toivon, että voisin varastaa edes osan siitä ilosta ja energiasta itselleni. En kuitenkaan voi, voin vaan romahtaa suihkun lattialle itkemään ja odottaa, että keuhkot saa taas happea. Voin vaan kirjottaa ja kirjottaa, niin kauan etten enää keksi mitään mistä kirjoittaa - kaikki on sanottu. Kaikki on niin ristiriitasta, mulle menee kai ihan hyvin, pystyn tekemään asioita mut silti en pysty oikeen mihinkään. Tänään lähdin kaupasta itku kurkussa, koska en osannu päättää mitä ostan."



Tuntuu et oon edelleen samassa pisteessä. Edelleenkin kaikki ahdistaa. Edelleen nään painajaisia, tosin paljon pahempia. Edelleen mä mietin itsemurhaa päivittäin. Edellenkään en nuku enkä osaa päättää mitä ostan kaupasta. Tuntuu ettei mikään oo muuttunu, vaikka kaikki on muuttunu. Kaikki muu paitsi minä.

Mun ei pitäis olla täällä, eihän?

Päivät valuu hukkaan, en saa otetta mistään hetkestä. Silti teen enemmän asioita kun ennen, mutta jälkeenpäin en muista niistä mitään. Tuntuu et oon irrallinen kaikesta, eniten itestäni. En osaa selittää sitä. En oo läsnä missään hetkessä, en vaikka kuinka yritän. Ihmisten sanat lipuu ohi, en pysty tarttumaan niihin. Kaikki on muuttunu niin paljon, enkä mä tarkkalleen ottaen tiedä et mikä enkä varsinkaan et mihin suuntaan. Ihan joka hetki mä en enää haluu kuolla, mut sillon ku haluan, se tunne on voimakkaampi ku koskaan ennen, se valtaa mut kokonaan. Yritän kaikkeni et asiat tuntuis joltain, mut silti en tunne mitään - pelkkää tyhjyyttä. Edes itteni satuttaminen ei tuo mulle sitä euforiaa mitä ennen, sekään ei tunnu miltään. Tuntuu vaan et lääkitys on korostanu epävakaan piirteitä mut eri piirteitä kun ennen. En oo niin reaktiivinen kun aikasemmin, oon pelkkä tyhjä kuori. Tai ehkä se on tää unettomuus, mille kukaan ei osaa tehä mitään, vähiten mä ite. Epävakaata roskaa mä oon jokatapauksessa. Ei mua edes kannata hoitaa, en mä pysty tästä kuntoutumaan vaikka yritän, nyt ihan oikeesti yritän. Muille se ei ehkä näytä siltä, muille oon vaan saamaton ja laiska. Turhake. "Tappaisit ittes" niinkun velikin totes mulle. Vitsillä ehkä, mut tottahan se on. Mun ei pitäis olla täällä; olla olemassa.