18.10.2018

"Nään unta, missä hukun omaan vereeni. Tai oikeastaan hukuttaudun, enkä yritä pelastautua. Nukun vain lyhyitä pätkiä, ja sisäisesti huutoitken ahdistusta pois. Kaikki ahdistaa, kaikki rästissä olevat tehtävät, auto on rikki, tilillä rahaa vaan muutama kymppi, työkkärin miljoona kirjettä vaikka mun pitäis olla saikulla. Joka päivä mä mietin soittavani häkeen ja sanovani, etten jaksa enää, että mä tapan itseni jos en nyt saa apua. Se kuulostaa kuitenkin radikaalilta, enkä mä pysty soittamaan puheluja paitsi pakon edessä. Joka päivä mä teen uuden suunnitelman miten mä lähden täältä. Katson koiraa silmiin ja toivon, että voisin varastaa edes osan siitä ilosta ja energiasta itselleni. En kuitenkaan voi, voin vaan romahtaa suihkun lattialle itkemään ja odottaa, että keuhkot saa taas happea. Voin vaan kirjottaa ja kirjottaa, niin kauan etten enää keksi mitään mistä kirjoittaa - kaikki on sanottu. Kaikki on niin ristiriitasta, mulle menee kai ihan hyvin, pystyn tekemään asioita mut silti en pysty oikeen mihinkään. Tänään lähdin kaupasta itku kurkussa, koska en osannu päättää mitä ostan."



Tuntuu et oon edelleen samassa pisteessä. Edelleenkin kaikki ahdistaa. Edelleen nään painajaisia, tosin paljon pahempia. Edelleen mä mietin itsemurhaa päivittäin. Edellenkään en nuku enkä osaa päättää mitä ostan kaupasta. Tuntuu ettei mikään oo muuttunu, vaikka kaikki on muuttunu. Kaikki muu paitsi minä.