Se on lupaus, jota mä en aio rikkoa

Ei oo enää kokeita, mut mä stressaan silti. Mä stressaan päättäreitä, yhteishaun tuloksia, kesälomaa, ihan kaikkea. Mä pelkään, mitä jos mun päättärit menee pilalle, mitä jos en pääse sinne minne hain, miten mä selviin? Mä ajattelen ihan liikaa, mä oon vaa niin hukassa. Mä en vaa tiedä mitä mun pitäs tehä. Se mikä mua huolestuttaa ja pelottaa eniten, on K. Se on viime päivinä puhunu paljon itsemurhasta, se on sanonu ettei se enää jaksa. Se on puhunu paljon meistä. Ja se kaikki on mun syytä. Mä satutan sitä, joka ikisellä viestillä minkä mä lähetän sille, koska jokanen viesti muistuttaa sitä siitä miten asiat oli,ja mitä meillä oli. Mä tahattomasti annan sen herätellä toiveita meistä. Se haluaa edelleen uskoa meihin mut mä en tiedä enää. Mä nään kuinka paljon siihen sattuu, ja se satuttaa mua, mut vielä enemmän mua satuttaa se, et se kaikki on mun syytä. Mä vaan satutan sitä, ja mä toivon et se löytäis jonkun, jonkun joka ei satuta sitä niin ku mä, jonkun jonka kans se kaikki ois helpompaa, jonku, joka ois kaiken sen yrittämisen arvonen, koska mä en oo. Mä en oo kaiken sen vaivan arvonen. Mä vaan toivon, et se olis onnellinen.
Mä en vaa voi menettää sitä, mä en kestä sitä.
Jos se lähtee, mä lähen kans.
Se on lupaus, jota mä en aio rikkoa

Se en oo mä, se on se kenet sä näät. Se on se joka tuijottaa mua peilistä takasin.

Viime kuukausina, mä oon nauranu enemmän, mä oon näyttäny onnelliselta. Mut se en oo mä. Mä en onnellinen, en ees ilonen. Mua kauhistuttaa jo ajatuskin et mä oisin onnellinen. Mä en uskalla olla onnellinen, en mä edes osais. Mä en uskalla irrotautua tästä olotilasta, mä en uskalla päästää irti, mä en uskalla, koska tää on turvallista näin. Mä en haluu kavuta ylös vaan sen takia, et joku voi taas tönästä mut alas. Mä en kestäis. Mä oon hetkittäin onnellinen, se tuntuu ihanalta ja vapaalta, mut se pelottaa mua, enemmän ku mikään muu. Mä en haluu pois tästä vankilasta minkä mä oon itelleni luonu, mä kuulun tänne. Mua ei voi satuttaa niin helposti, mä oon sillon vahvempi. Mut mä oon tyhjä. Mä en tunne mitää, tai sit kaikkea samaa aikaa. Mul on vaikeuksia erottaa tunteita toisistaa, ne ei oo selkeitä vaan sekoittuneina toisiinsa. Mä en erota vihaa, surua ja pettymystä, mulle ne kaikki on samaa tunnetta, eri muodoissa. Ainoo tunne minkä mä erotan aina, ja mikä on aina läsnä, on pelko. Se sama pelko, josta tää vankila koostu, se sama pelko mikä pitää mua tiukasti ootteessaan. Se sama pelko, joka estää mua tekemästä, se sama pelko, joka estää mua olemasta se kuka mä oikeesti oon, se sama pelko, joka tuo mulle rajoja ja turvaa. Se sama pelko, joka hitaasti tappaa mut, enkä mä voi estää sitä, enkä mä enää edes jaksa enkä halua.

Pitäs jaksaa, pitäs pysty, mut mitä jos ei jaksa, ei pysty, eikä jaksa enää ees yrittää?

Vielä 13 päivää koulua. Muut sanoo et enää 13 päivää koulua. Mut mä en, koska mä en jaksa enää. Mä en jaksa enää katella niitä samoja kasovoja, mä en jaksa kuunnella niitä samoja juoruja, enkä mä jaksa kävellä niitä samoja käytäviä ja rappusia, en istua niissä samoissa luokissa. Mä haluan pois pois pois, kauas pois, mä en haluu enää palata takasin, en ennen ku mä oon valmis..

Liikaa kokeita, enkä mä jaksais enää lukea. Liikaa tapahtumia, mihin en jaksa osallistua. Liikaa kaikkea, enkä mä pysy perässä.

Vikoja viikkoja viedää, ja mä lintsaan, ahistaa liikaa. Ahistaa kokeet, ahistaa ihmiset, ahistaa ku en tiedä mihin kouluun pääsen, ahistaa ku ei oo kesätyöpaikkaa, ahistaa raha-asiat, ahistaa ihan kaikki.

Ja mä tiedän, mä tiedän et mä en osaa rentoutua ees kesälomalla..

Ihan liian väsyny, liian kauan jaksanu, mut silti on pakko jatkaa..

Eilen mä heräsin seittemältä aamul ku oksetti niin paljo, yritin käydä oksentaa mut ei tietenkää ollu mitää oksennettavaa. Menin takas sänkyy ja kesti vähän aikaa et sain unta. Seuraavan kerran heräsin herätyskelloo yheltoist. Enää mul ei ollu yhtää huono olo, ja jäin miettii et mistä se huono olo oikee tuli. Ja oli jotenki tosi pelottavaa, koska mä en muista mitä olin tehny edellisenä iltana muuta ku kattonu leffaa, mietin et olinko ottanu yliannostuksen tai jotai, mut ilmeisesti en koska ei mun olo ollu yhtää sellanen. Mua oikeesti pelottaa tosi paljo ku en yhtää tiiä, mitä oon mahollisesti tehny, ja varsinki ku ei tiiä mitä tuun tekemää. Mä en pysty luottaa enää ees itteeni..
Kello on jo yli kolme yöllä, ja mun pitäs olla nukkumas, mut en mä saa unta taaskaan. Puhun K:n kaa, ku en pystyny puhuu sen kaa päiväl ollenkaa. Ja taas mä sain sen surulliseks, en mä tarkottanu.. Tää on just se syy miks mun on vaikee puhuu mun asioist, mä aina saan jonku huonolle mielelle tai mä loukkaan niitä tai suututan ne..
Mä en vaa tiiä miten  ja minne mun pitäs jatkaa, koska mä oon vaa pyöriny samaa ympyrää liian kauan, tää on ku noidankehä. Mä en tiedä kuinka kauan mä edes jaksan jatkaa..
Pitäs jaksaa mennä kouluuki neljäks tunniks, ja mä en oo nukkunu viel silmäystäkää..
Ois helpompaa vaa jäädä kotii, mut en mä voi..

Kerro mulle miten mä kestän, sano mulle miten mä selviän, mä en pysty tähän..

Käytiin tänään, tai no oikeestaan eilen vuokraa R:n, O:n ja parin muun kaa kolme leffaa. Katottiin yks niistä, mul oli ihan kivaa vaik se leffa ei ollukkaa hyvä. Nauroin niitten kaa, ja hetken mun oli hyvä olla. Tai en mä tiedä oliko, vai esitinkö mä vaan. Mä en enää tiedä, koska mä en osaa erottaa totuutta valheesta ja todellisuutta kuvitelmasta. Nytkin ne nauraa viereises huonees, ja mä oon varma et ne nauraa mulle. Mun mielialat vaihtelee laidasta laitaa sekunneissa ja ihan ilman mitää syytä. Ja se väsyttää mua, mä en yhtään voi tietää miltä must tuntuu minuutin tai vaik kymmenen sekunnin päästä. Mulla ei oo mitää kontrollii itteni, mut mä en enää jaksa välittää mitä mä teen itelleni. Mulle on ihan sama et kuolenko mä vaikka huomenna vai en. Mä en halua enää elää, mut mun on pakko. Mun on pakko herätä joka aamu ja yrittää, mä teen sen vaan K:n takia, mä oon sen sille velkaa.
Mul on vaan niin käsittämättömän paha olla. Kaikki tää paine ja stressi, se vaan polttaa mut loppuun. Mun voimavarat ei riitä siihen mitä multa vaaditaan, mut mä en voi luovuttaa ja tuottaa pettymystä mun läheisille, siks mun on pakko jaksaa. Mä hoen itelleni et kyl mä jaksan ja kyl mä pystyn, ja jotenki mä aina onnistun, mut mun olo vaan huononee koko ajan. Mä oon huomannu et mitä enemmän mä panostan vaikka kouluun, mun on helpompi olla jonku aikaa, koska sillon mä pystyn siirtää mun ajatukset jonnekki muualle. Mut sit ku mä oon yksin, mä voin huonommin ku koskaa, kaikki ne tunteet vaan kasautuu ja mä en osaa käsitellä, enkä mä halua. Mä tiedän et mun on pakko oppia käsittelemään mun tunteita ja niitä kipeitä asioita, tai mä en voi koskaan parantua ja jatkaa eteenpäin. Mut just nyt, kaikki on vaan niin helpompaa kun mä en anna mun tunteille valtaa, kun mä vaan työnnän ne syrjään. Mun on pakko, koska mä oon liian heikko käsittelemään niitä. ne satuttaa mua liikaa. Mä en halua muistaa kaikkia niitä kipeitä asioita, mut mä en pysty unohtaa. Kunpa mä voisin vaa kuolla satuttamatta ketää, niin kaikki ois paljon helpompaa.

Mä oon heikko, mä oon raukka, koska mä en vaa uskalla..

Mä nukuin aamulla pommiin, mä nukuin tunnin liikaa. R tuli herättää mut, ja sano et puolen tunnin pääst pitää lähtee, mut tiesin et ei lähetä enne ku kaikki on valmiita. Me mentiin siis A:n synttäreille, se täytti pyöreitä. Mä en ois halunnu mennä, koska mä tiesin et se ei kuitenkaa oo selvänä. Mut en mä halunnu loukatakkaa sitä joten mä menin. Se oli humalassa, niinku mä arvasin. Mä vihaan nähä sitä silloin, se vaan muistuttaa mua sitä kuinka huonosti sen asiat on, ja kuinka sairas se on. Ja aina ku mä nään sen, oli se sit humalassa tai ei, mä nään aina itteni. Ei sillä et mul ois ongelmia päihteitten kaa tai mitää, mä vaan nään itteni. Ja mä pelkään et must tulee samanlainen. Mä en haluu olla, mut mä oon heikko, entä jos must tulee samanlainen, tai jopa pahempi? Ja mä pelkään luoda siihen minkäänlaista suhdetta, vaikka mä haluan oppia tuntemaan sen. Mua pelottaa, koska mä tiedän et se voi kuolla ihan millon vaa, tai no kaikkihan meistä voi. Mut kukaan ei voi tietää kuinka kauan sen keho enää jaksaa, se voi pettää millä sekunnilla tahansa. Ja mua pelottaa menettää se, ja mua pelottaa viel enemmän mitä paremmin mä tunnen sen. Mut se on ainoo henkilö joka voi antaa vastauksia näihin kysmyksii mitkä ei jätä mua rauhaan, mihin mun on pakko saada vastaus. Mä tarviin vastauksia, ne auttais mua ymmärtämään sitä, sen tekoja, sekä mua itteeni ja sitä miks mä oon täällä mis mä oon nyt ja miks mä oon tällänen ku mä oon. Silti, joka kerta kun mä nään sen, mä en uskalla kysyä, koska mä en halua et se joutuu kaivella menneitä, ja repiä ne jo arpeutuneet haavat auki uudestaan. Mä en halua satuttaa sitä, ja mä en tiedä miten mun pitäis toimia. Mä vaan haluan takas sen ihmisen, jota mä en koskaa saanu oppia tuntemaan. Mä haluan oppii tuntemaan sen henkilön joka se oikeesti on, en sitä minkä päihteet on muokannu. Mä haluan oppia tunteemaan, mut mä en tiiä uskallanko mä.. Mä oon heikko, ja raukka..