Satasia velkaa ja saman verran viiltoja

Mä huomaan, kuinka se alkaa taas. Itsemurha-ajatukset valtaa mielen, tekee mieli viiltää koko ajan. Apteekki on ihan lähellä, junaraiteetkin. Taistelen ajatuksia vastaan, kyllä mä selviän, oon aina selvinny. Stressi ajaa mut hulluuden partaalle, mun sietokyky on ihan liian alhanen. Koitan saada itteni tekemää asioita, mut masentaa liikaa. En oo siivonnu huonetta kohta kuukauteen, suihkussa käyminen edes kaks kertaa viikossa on jo saavutus. Väsyttää koko ajan, mut silti en saa unta. Koulu stressaa, mut silti en saa itteeni alottaa lukemista.
En ehdi levätä ennen elokuuta, kesätyöt kestää melkeen koko kesän. Niistäkään rahoista ei taida jäädä yhtää säästöön, pakko maksaa velat pois. Velkoja, joita mun ei edes kuuluis maksaa. Oon Ä:lle niin vihanen, se on keksiny mulle satasia velkaa. En tiedä millä perusteella mun kuuluis mitää niistä, mut ei kai mulla oo vaihtoehtoja. Mistä helvetistä mä nekin rahat revin? Pitäis kuulemma käydä töissä ja opiskella, mut miten? Töitä tuskin saisin ja vaikka saisinki, palkastakaa ei jäis paskaakaa kätee matkojen jälkee. En saa kuulla muuta ku paskaa, ihan sama mitä teen.

Oon tehny ihan helvetisti töitä sen eteen et oon nyt tässä. Silti multa vaaditaan koko ajan enemmän. En jaksa oottaa et pääsen muuttaa pois himasta. On vaa liian paha olla, ja tää ympäristö vaan ajaa mua koko ajan enemmän itsemurhan partaalle. Mut ehkä just se on se, mitä ne tahtoo, et mä kuolen.

Oon täyttänyt keuhkot savulla
vatsan lääkkeillä ja viinalla
kädet viiltoihin
miks on silti niin helvetin tyhjä olo?

Oon hajottanu tavaroita
hakannu kädet mustelmille
rystyset rikki
pistäny kaiken palasiks
elämänki
ei se oo koskaa kai ehjä ollukkaa

Oon miettiny itsemurhaa
suunnitellu
paikan
tavan
aika vielä puuttuu
ehkä huomenna
ens viikolla
ehkä ei koskaan

Oon kirjottanu kirjeitä
itsemurhakirjeitä
polttanu ne
ja kirjottanu taas uudet
päättäny olla kirjottamatta mitään
silti kirjottanu sanoja ihoon
terällä, joka on riittävääkin terävämpi

Oon maannu päiviä sängyssä
tekemättä mitään
toisaalta
en oo ollu hetkeäkää paikallani
en oo pystyny rauhottuu
en lopettaa nauramista ja puhumista

Oon itkenyt tunteja
koska sattuu niin helvetin paljon
usein niin paljon
ettei kyyneleitä edes tuu
sillon tarvitaa jotain vahvempaa
tää kipu on pakko turruttaa

Oon niin väsyny tähän kaikkee
siihen, että mielialat vaihtelee sekunneissa
siihen, että kaikki näyttää vaan entistä mustemmalta

Oon niin loppu
ehkä tää on mun loppu

I've surrounded myself with addicts

Oot ollut paikalla kolme tuntia sitten, siltikään et oo lukenut mun viestejä, vaikka laitoin ne jo kohta kolme kuukautta sitten. Sä soitat, ja mä kuulen sen toisen kaiuttimesta sun äänen. Sun äänestä kuuluu, ettet sä oot tässä maailmassa nyt. Vielä muutama kuukaus sä kielsit käyttäväs mitää, mut kyl mä sillonki tiesin, ettei se oo totta. Mä muistan sun mulle lähettämät kirjeet, sillon ku olit katkasussa, ja mua alkaa itkettää. Sillon sä olit niin täynnä toivoa ja iloa, mut sekin katos yhtä nopeesti ku oli tullukki. Mä muistan ne lukuisat kerrat ku oot retkahtanu uudestaa ja uudestaa, mut aina oot ite päässy kuiville. Nyt mä kuitenki kuulen kun sä pidättelet itkua. "Mä haluun kuiville, mut mä en pääse enää ite irti." Siitä mä tiedän, että sä todellakin oot pohjalla, ei rahaa, ei asuntoa, ei mitään otetta elämään. Mua suututtaa. Mua suututtaa, että meillä on täällä tuhansia ihmisiä samassa tilanteessa, ja kukaan ei auta. Yhteiskunta sulkee silmänsä, kieltäytyy auttamasta.
Joskus mä yritän soittaa sulle, mut sun antama numero ei oo ikinä käytössä. Musta tuntuu, etten mäkään yritä auttaa. Mut mä en tiedä, miten mä voisin auttaa, oon käyttäny jo kaikki keinot.

Mä en tiedä onko se sairaampi ku koskaa, vai onko se vaan lakannu yrittämästä

Mä istun ulkona pelkässä hupparissa vaikka ulkona sataa lunta ja tuuli sotkee mun hiukset takkuun. Nyt on toukokuu, miks helvetissä täällä sataa lunta? En mä kyllä toivo kesäkään, sillon on kuuma, mut on pakko pitää pitkähihasia. Onneks voin vaan sanoo, et palan helposti auringos, ei kukaa sillon kysele enempää.

Mä mietin A:ta, sen päivettyneitä kasvoja, nuhjusia vaatteita ja sitä miten se kiinnittää ihmisten huomion. "Hävettääkö sua koskaan se?", multa kysyttiin vähän aikaa sit. Hävettää. Vaan harva tietää, että mun äiti on alkoholisti, että ne on kävellyt sen ohi kadulla, myös mun seurassa. Mä en tervehdi, en kiinnitä siihen mitään huomiota, mua hävettää. Mua ei hävetä se, että se on alkoholisti, mua hävettää se, mitä ihmiset musta aattelee. Että musta tulee samanlainen, ettei musta oo mihinkään. Tai ehkä ne on oikeessa, ehkä mä seuraan niissä samoissa jalanjäljissä, siltä se alkaa ainakin mun mielestä näyttää. Mä kamppailen niitten samojen asiotten kanssa ku sekin sillon, vielä paljon muunkin. Ehkä musta tulee samanlainen, tai vielä pahempi.

Mä yritän muistaa mistä me puhuttiin viimeks kun nähtiin. Se oli äitienpäivä, se oli leiponu kakun ja viinakaan ei haissu sen vaatteissa, tai sitten mä oon jo tottunut siihen hajuun. Se oli ilonen, puhu, oli se äiti, joka mulla joskus oli. Mut siitäkin päivästä on kohta vuosi. Kohta vuoteen mä en oo nähny sitä selvänä, ikinä ennen en oo oottanu näin kauan. Niistäkin "synttäreistä" sain kuulla totuuden vasta viime viikolla. Kuka juo ittensä niin humalaan omana synttäripäivänään, että tarjoilija joutuu soittamaa taksin kotiin, joka on noin parinsadan metrin päässä? Kuka on sammuneena omassa sängyssä, ku vieraat oottaa ovella? Kuka helvetti tekee niin? Kuka muu ku alkoholisti, jonka elämässä ei oo enää muuta ku viina.

"Ootsä aattelu et jos sä odotat sitä päivää et se on selvinpäin, sä tuskin tuut näkemää sitä enää ikinä?" Oon, mä oon miettiny. Oon miettiny, et jos sitä päivää ei koskaa tuukkaan, et se oisit selvinpäin, mä en tiedä mitä mä teen. Mä en tiedä kumpi mua satuttaa enemmän, se, että mä nään sen niin huonossa kunnossa vai se, etten mä nää sitä ollenkaa. Mä en tiedä kumpaa mä katuisin enemmän, sitä, että mä nään sen aina vaan humalassa ja opin tuntemaan siitä vaan sen puolen, muistan sen vaan sellasena. Vai se, että mä odotan sitä päivää kun se on selvänä, enkä nää sitä ehkä enää ikinä, en opi tuntemaa sitä ollenkaa.
Mä en tiedä onko se sairaampi ku koskaa, vai onko se vaan lakannu yrittämästä, välittämästä musta. En tiedä onks sillä mitään väliä, tai mullakaan, ei kai.

Viime perjantaina nähtiin taas pitkästä aikaa. Mä tiesin sen olevan humalassa jo ennen ku mä näin sen, tai kuulin ees sen äänen. Silti menin, vaikka en ois halunnu, olihan sil kuitenki synttärit. Halasin, mut väljähtäny viina sai mut voimaan pahoin. Siinä me istuttiin sohvalla, se joi kaljaa. Sillon mä oisin tahtonu juosta ulos enkä palata enää koskaan. Olin niin helvetin vihanen, pettyny, mut samalla huolissani. Mä muistan, kuinka se peitteli juomistaan, yritti juoda salaa. Mä muistan kun se häpes. Mä muistan, ku se jakso yrittää, mut ei enää. En tiedä kuinka kauan joku pystyy juomaa ittensä humalaa joka päivä, ennen ku keho lopulta antaa periks. Joka päivä mä pelkään saavani soiton, kuulevani, että se on poissa. Tuntuu kauheelta ees ajatella, mut joskus musta tuntuis, et se ois helpotus. Ei tarvis enää jossitella, pelätä, pettyä aina uudestaa ja uudestaa, yrittää auttaa kymmeniä kertoja, tuloksetta.

Sekava teksti taas vaihteeks, mun ajatukset on vaa niin sekasin, mäki oon niin sekasin