Oot ollut paikalla kolme tuntia sitten, siltikään et oo lukenut mun viestejä, vaikka laitoin ne jo kohta kolme kuukautta sitten. Sä soitat, ja mä kuulen sen toisen kaiuttimesta sun äänen. Sun äänestä kuuluu, ettet sä oot tässä maailmassa nyt. Vielä muutama kuukaus sä kielsit käyttäväs mitää, mut kyl mä sillonki tiesin, ettei se oo totta. Mä muistan sun mulle lähettämät kirjeet, sillon ku olit katkasussa, ja mua alkaa itkettää. Sillon sä olit niin täynnä toivoa ja iloa, mut sekin katos yhtä nopeesti ku oli tullukki. Mä muistan ne lukuisat kerrat ku oot retkahtanu uudestaa ja uudestaa, mut aina oot ite päässy kuiville. Nyt mä kuitenki kuulen kun sä pidättelet itkua. "Mä haluun kuiville, mut mä en pääse enää ite irti." Siitä mä tiedän, että sä todellakin oot pohjalla, ei rahaa, ei asuntoa, ei mitään otetta elämään. Mua suututtaa. Mua suututtaa, että meillä on täällä tuhansia ihmisiä samassa tilanteessa, ja kukaan ei auta. Yhteiskunta sulkee silmänsä, kieltäytyy auttamasta.
Joskus mä yritän soittaa sulle, mut sun antama numero ei oo ikinä käytössä. Musta tuntuu, etten mäkään yritä auttaa. Mut mä en tiedä, miten mä voisin auttaa, oon käyttäny jo kaikki keinot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti