Itken hysteerisenä sikiöasentoon käpertyneenä. Itkusta ei meinaa tulla loppua, ei nyt, ei ehkä koskaan. "Äiti on kuollut. Äiti on kuollut. Äiti on kuollut ja poissa, POISSA!" ääni huutaa takaraivossa. En tahdo uskoa sitä todeksi, se ei voi olla totta, eihän?

Vaikka juuri sitä se on, totisinta totta. Ei mitään harhaa, ei pelkkää unta, vaan painajainen, mikä on nyt käynyt toteen.

Ja mä olen loppu, niin loppu, etten löydä edes sanoja tälle tuskalle.

Tahdon vaan pois, äidin luo.

"You are super cute, I would date you in a heartbeat.. if I could" "I'd love to be able to call you my gf"

Miksi? Miksi sulla pitää olla tunteita mua kohtaan? Etkö sä tajua, ettei siitä seuraa mitään hyvää? Etkö sä ymmärrä, etten mä osaa korjata mitään tai ketään, rikkoa vaan? Etkö sä ymmärrä, ettei musta oo tähän? Ei musta oo mihinkään, ei ees tähän elämään. Mikset sä voi ihastua johonkin toiseen, johonkuhun helpompaan ja onnelliseen?

Taas me ajaudutaan tähän samaan keskusteluun, kun sä haluat olla enemmän kun vaan ystäviä. Sä haluat multa jotain, mitä en voi antaa. Sä haluat mut, kokonaan. Ja just se on se ongelma, mä en voi antaa itsestäni paljoakaan. Enkä mä voi antaa itseni satuttaa sua, sä et ansaitse sitä. Kysyn miksi jäät etkä lähde niin kuin kaikki muut. Sanot, ettet halua, enkä mä ymmärrä miksi. En ymmärrä miks kukaan haluais jäädä. Sä et ansaitse mua, sä ansaitset jotain paljon parempaa, sä saat jotain paljon parempaa.

Sä ansaitset vaan parasta

ja mä en oo sitä