Melkeen 50 luonnosta, niin monta kertaa oon halunnu kirjottaa tänne jotain, mut en sit kuitenkaan oo pystyny. Ei kai mulla mitään tärkeetä oo ollu, ei kai nytkään. Menee ihan hyvin, toisaalta ei todellakaan. Koulussa pärjään hyvin, tai siis arvosanat on hyviä. Silti tuntuu et kaikki vihaa mua, syystä tai toisesta. Koulumenestys on hyvää, mut kaikki muu onki ihan paskaa. Tai ei nyt kaikki, mut melkein. Arjessa suoritan asiat reilusti riman alta. Eikö riitä, jos suihkussa jaksaa käydä kerran viikossa, kaupassa ehkä kahdesti ja ruokaa jaksa laittaa joka toinen viikko? Eikö riitä jos siivoaa vaan sillon kun joku on tulossa käymään, eli ehkä kerran kuukaudessa? Eikö riitä jos näkee kavereita yhtä usein, tai harvoin, miten sen nyt ottaa? Jos ei vaan jaksa, ei millään pysty mihinkään ylimääräseen? Ei jaksa eikä pysty tai kykene vaikka kuinka haluais ja yrittäis? Tai edes haluais yrittää.

Ihmissuhteetki on yhtä vittuista sotkua, toiset saa ahdistumaan niin paljon, että yritän parhaani työntääkseni ne pois. Toiset saa niin valtavan raivon partaan ja iskee kaikista herkimpiin kohtiin, nauttii siitä. Ja mun tekis mieli kostaa samalla mitalla, pahemmin, mut en tee niin. En tee niin, koska helpompaa on alistua siihen asemaan missä on aina ollu, tyhmä läski huora, vaikka hetken jo luuli saavuttaneensa ihmisarvon. Helpompaa on esittää, ettei se satu, ettei se tunnu missään vaikka on niin syvissä vihantiloissa, että murhanhimo kohdistuu enää vain itseen.

On niin paljon kaikkea. Liikaa kaikkea. Kesä meni opiskelun, treenaamisen, ahdistuksen, masennuksen ja niiden tuoman loputtoman väsymyksen merkeissä. Fyysinen terveys koki haasteita, niitä on edelleen, "Sun oireet johtuu vaan stressistä", niin varmasti johtuukin. Silti turhauttaa, haluisin pystyä ja jaksaa mut en pysty. Tuntuu etten koko kesän aikana kerenny lepäämään, oikeesti lepäämään. Ja nyt on jo syksy, enkä mä kerkee pysähtymään ennen joulua. Ainiin joulu, seki  on tulossa, sekös vasta ahdistaa, Ahdistun kaikesta, koulusta, ihmissuhteista, elämästä ylipäätään. Elämään astuu lisää ihmisiä, enkä mä tiedä kestänkö sitä. Miten voi tuntua niin pahalta kun joku osottaa olevansa kiinnostunu? Miten se voi laukasta niin valtavan itseinhon ja itsevihan, että terälle on pakottava tarve ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Yli vuoteen. Tavallaan kai parempi, että osaan hallita impulsseja nykyään paremmin, mut huolestuttavaa on se, että itsetuhoisuus on harkittua, vaarallisempaa, pelottavampaa. Pelottavaa on se, että tiedostaa joka ikisen muu mahdollisuuden mut silti ei tartu yhteenkään niistä. Itseviha- ja inho on niin sisäsyntyisiä tunteita etten usko pystyväni muuttamaan niitä mitenkään. Oon aina vihannu itteäni, enemmän ku mitään tai ketään milloinkaan ikinä. Enkä mä tiedä et miks. Onko mulle tapahtunut jotain mikä on saanu sen aikaan? Onko mulle tehty jotain? En mä tiedä. Tai jos tiedän, en muista. "Ei oo mitään todisteita, mut oon mä sitä joskus miettiny et sillon kun sä olit ihan pieni, että ehkä sä oot joutunu hyväkskäytön kohteeks. Sydämestäni mä toivon ettei niin oo, mut en oo voinu olla pohtimatta sitäki mahdollisuutta." . Ja se keneen epäilyn siemen kohdistu, siitä ihmisestä en haluais uskoa niin. En haluais uskoa kenestäkään jotain niin sairasta, mut jostain syystä tää vuosiks unohtunu keskustelu palautu hiljattain mun mieleen enkä oo saanu pyyhittyä sitä pois. Voi olla, ettei siinä oo mitään perää, mut tuskin saan koskaan edes tietää. Koko lapsuus on muutenkin niin sumun peitossa, etten muista paljoa. Koko elämä on yhtä sumua.

Oon kuunnellu naapurista kuuluvaa huutoa ja raivoamista, tavaroiden paiskomista. Sitä, kun joku menee rappukäytävään nyyhkyttämään. Soittanu sosiaalipäivystykseen toistamiseen ja päivystäjä on kirjannu tiedot ylös, antanu ohjeet soittaa hätäkeskukseen jos sama vielä jatkuu. Ja se palauttaa mieleen oman lapsuuden, ne rippeet mitä omien aivojen syövereistä kykenen vielä kaivamaan. Olispa joku auttanut muakin, nähny mun hädän. Ja tavallaan näki, mut pelastettiin jo kerran, mut ei kukaan voinu pelastaa mua iteltäni. Ei kukaan voinu tulla ottamaan pois niitä ajatuksia päiväkoti-ikäisen lapsen päästä, jotka käski karkaamaan portista ja juoksemaan rekan alle. Ei kukaan voinu pyyhkiä niitä ajatuksia pois, jotka sano, että mun täytyy kuolla. Enkä mä tienny, ettei muut lapset tunne niin. Ei kukaan ois voinu pelastaa mua mun omilta tukahduttavilta ja tappavilta ajatuksilta. Ei kukaan voi tehdä sitä nytkään. Tai ikinä.

Mut palatakseni ihmissuhteisiin, miksi on niin vaikea hyväksyä, että joku välittää? Että joku haluaa oppia tuntemaan mut kokonaan, ajatukset ja tunteet? Miksi on niin vaikeeta sisäistää, että joku voi tykätä musta siks et oon just minä, kun on koko elämän yrittäny olla joku muu. Jotain muuta. Mitä tahansa muuta. Enkä mä tiedä onko kyse siitä, etten oikeesti tunne toisesta samoin, vai siitä etten uskalla tuntea. Mistä senkin voi helvetti soikoon tietää? Ihana ihminen, niin hyvä kaikinpuolin, että on suoranainen harmi, etten tunne mitään syvempää. Uskomattoman hyvä ihminen, ja ehkä se on just se ongelma. Mä en ansaitse mitään hyvää, mutta se ansaitsee. Enkä mä oo sitä. En todellakaan. Mussa on niin paljon vialla, niin paljon rikki, etten tiedä voiko mua ikinä korjata. Eikä mua voi korjata kukaan toinen. Oon niin hukassani itteni ja omien tunteiden kanssa et koko elämä menee solmuun. Ulospäin vaikutan kai itsevarmalta, omanarvon tuntevalta, vahvalta ja itsenäiseltä. Mut se on vaan se kuori mikä on täytyny rakentaa, ettei kaikki tää mun sisällä oleva paska pääse valumaan ulos. Ettei kukaan enää ikinä satuta mua niin paljon. Ettei kukaan enää koskaan riko mua niin pahasti. Että teen sen lopulta ihan ite.

Tää postaus oli kauheen sekava, mut sitä mun ajatuksetki on. Sitä koko elämä nyt on. Mut oon elossa, vaikka sekin tuntuu tuskallisen vaikeelta turhan usein. Oman olemassaolon sietämättömyys on läsnä turhan usein.