Elämä valuu hukkaan. En päässy kouluun, en tiedä pääsenkö koskaan. Lupasin itelleni et päätän mun elämän jos en tänä vuonna pääse kouluun. Ehkä teenkin niin. Niin olis helpointa, ihan kaikille. Ei mulla oikeen sanoja mihinkään. En tiedä tulevasta mitään. Yritän ettiä terapeuttia mut sekin tuntuu kauheen työläältä. En jaksais mitään.
Äidin kuolemasta tulee kohta vuosi. Huomaan sen. Vointi on huonontunu ja paljon. Tuntuu et palaan takasin viime talveen. En muista kun pätkiä sieltä täältä. Oon eläny vuoden sumussa ja se jatkuu edelleen. Mä tiedän että tästä talvesta tulee raskas ja vaikea. Ehkä pahempi kun viime talvesta. Viime talvesta vaan yritin selvitä väkisin. Nyt mun täytyy kohdata asioita, hyväksyä ne. Enkä mä oo siihen valmis. Pelkään et romahan, ihan totaalisesti. Nyt vaan tuntuu siltä ettei musta oo ikinä mihinkään enkä haluu ees yrittää. Kaikki vaan hajoo käsiin ja tuntuu et elämältä putoo pohja. Haluun vaan kuolla.

Mistään ei tule mitään, en nuku ollenkaan tai sitten kolmetoista tuntia putkeen. Elämässä ei ole rytmiä, ei sisältöä. Viides masennuslääkekokeilu saa epätoivon juurtumaan yhä syvemmälle. Ensimmäisestä lääkekokeilusta ei oo vuottakaan, ei mikään auta. Ystävä pyytää mukaan ulkomaanmatkalle kesän lopussa, sanoo maksavansa kaiken. Yritän kieltäytyä mahdollisimman hienovaraisesti, pelkkä ajatus kotoa lähtemisestä laukaisee järkyttävän ahdistuskohtauksen. Kysyn, miksi se haluaa mut mukaan, miksei ketään toista, sosiaalisempaa, elämäniloisempaa, parempaa matkaseuraa. Se vastaa haluavansa vaan mut, enkä ymmärrä miks. Mitä sellasta mussa on, et kukaan haluais mut mukaan? Enkä suostu siihen, että se maksais matkan minkä kuitenkin pilaan omalla loputtomalla ahdistuksella ja itsetuhosuudella. Sanon, että en usko pystyväni, koska en voi tietää kuinka huonossa kunnossa oon silloin, nytkin omahoitaja puhuu taas osastosta mut en mä sinne mee. Ja haluan sanoa, että mä tuskin oon elossa enää silloin, mut en halua huolestuttaa. Se sanoo ettei mun tarvii päättää nyt, että mulla on aikaa miettiä. Mut mä oon päätäkseni jo tehny. Toivon, että se muuttaa mielensä, valitsee mieluummin jonkun toisen.

Päiväsairaala loppu, sairaslomaa jatkettiin kesäkuun loppuun asti. Paljon paniikkikohtauksia, epätodellista oloa, viiltelyä, lääkkeitä ja päivystysreissuja mihin mulla ei enää oo varaa. Käytän surkeeta rahatilannetta, masennusta ja toimintakyvyn lamaannuttavaa surua syinä näännyttää itteni olemattomiin. Ei mua jaksa enää kiinnostaa. Yritän vaan pitää nää kulissit ees jotenkin pystyssä. Pakko alkaa lukemaan pääsykokeisiin, vaikka turhaa sekin on. Tapan itteni kuitenkin ennen syksyä. Mä en vaan jaksa enää.

Mulla ei oo enää sanoja tälle ololle. Ei mitään keinoa pukea sitä sanoiksi, joten juon, otan lääkkeitä, viiltelen, paastoan. Ei se mitään auta, kyllä mä sen tiedän, mut en osaa muutakaan. Osaan vaan haluta kuolla, tuhota itseäni pala palalta. Suunnitella omia hautajaisia kun oman äidin on juuri saattanut viimeiselle matkalle, toinen makaa sairaalassa vakavasti sairaana. Antakaa mun mennä.

Istun sohvan käsinojalla ja nojaan seinään, vai nojaako se minuun? En tiedä, mutta siltä se ainakin tuntuu. Sylissä oleva teekuppi polttaa ihoa, mutta en välitä. En välitä, ei millään ole enää mitään väliä. Ei elämällä, ei minulla, ei etenkään minun elämällä. Tahdon vain pois. Nyt heti.

"Mikä on?"

"Ei mikään."

Ahdistaa liikaa olla elossa

sitä tämä kai on

sattuu liikaa tietää

ettei tästä tule tämän parempaa

ei nyt, ei ehkä koskaan

enkä minä jaksa enää odottaa

siitä tässä on kyse

elämänpelkoa

kuolemanhalua

kaikkea sitä