Anna mun auttaa, vaikka ei sanoilla pelasteta maailmaa

Tää päivä oikeesti avas mun silmät. Mä nään nyt. Mä nään nyt kuinka asiat oikeesti on. Mä nään kuinka huonosti sulla menee. Homehtuneita ruokia, avonaisia ruoka-astioita, kauppakassillisia tyhjiä kaljatölkkejä, huoneitten katot täynä hämähäkinseittejä, avaamattomia kaljatölkkejä, lattiatki niin likaset et en tietäis minkä väriset ne on, jos en muistais. Eikä siinä oo viel puoliakaa. Mä en tiedä miten sä voit elää siellä, kaiken sen paskan keskellä. Mut ehkä sua ei haittaa, ehkä sä oot jo niin tottunu siihe, hyväksyny sen ettei asiat voi paljon paremmakskaan muuttua. Ehkä sä tiedät ettet pysty enää parantumaa, ja oot luovuttanu senkin suhteen. Mut silti mä tahdon auttaa sua, niin paljon kun mä voin. Mä tahdon auttaa sua, vaikka se vaatis kuinka paljon energiaa. Koska mä en haluu menettää sua, mä en voi. Mä en voi päästää irti nyt, just kun oon saanu sun kädestä kii.

"Ethän luovuta vielä, ootathan vielä vähän aikaa ja annat mun auttaa

Ethän heitä pyyhettä kehään vielä, anna mä raivaan tien, ja sun ei tarvii kun kävellä

Jarrutaisit jo, ennen ku seinä on liian lähellä, ennen ku vauhti on jo liian kova

Älä paina enää lisää kaasua, seuraava huoltoasemaa ei ehjä enää tuu

Pysähdy välillä ja hengähdä, mut älä jää lumeen makaamaan

Kerää voimia ja nouse uudeestaa, ethän jää sinne pohjalle hukkumaan

Anna mä autan, vielä kun mä voin

Anna mun tehä kaikkeni, ennen ku on liian myöhästä

Et voi sanoa hyvästejä nyt, kun tervehdyken vasta kuulin"

Sä lupaat kuun ja taivaan, vaikka maatakaan tuskin näät

Sä puhuit siitä, kuinka sun täytyy täyttää vielä täytekakku, leipoa munkkeja ja tehä vielä voileipäkakutki. Sä suunnittelet ja suunnittelet, puhut ja puhut, mut koskaan sä et saa mitään niistä tehtyä. Mä tiedän, että kun me huomenna tullaan, näyttää siltä kun sä et ois edes muistanu koko asiaa. Tai enhän mä sitä voi tietää, mut niin tapahtu viime kerrallaki, ja sitä edellisenä, ja sitäkin edellisenä, oikeestaan en ees muista millon niin ei olis käyny. Sä oot siellä kuitenkin, mut sä et oo sä, oot ihan joku muu, se toinen persoona johon mä tunnen outoa vetoa, josta mä löydän ison osan itteeni. Mä tiedän. Mä tiedän, että sä oot sairas, vaikka itehän sä oot sun polkus valinnu. Mut kyllä mäki tiedän, et ei kaikilta poluilta voi enää kääntyy takasin, jos on jo liian heikko. Kyllä mäkin tiedän paljon, vaikka paljon on vielä opittavaa. Voisin kirjottaa susta ikuisuuden, mut ei se, tai mikään muukaan muuta asioita yhtään sen paremmaks. Silti mun täytyy täyttää mun vihot kirjotuksilla susta, kirjottaa runojakin ja purkaa se kaikki vielä tännekin.

"On tosi ihanaa kun tulette" - A

Voi kunpa se ois mustaki ihanaa tulla, mut mikään muu ei herätä mussa yhtä ristiriitasia tunteita ku sä. Mikään muu ei voi pilaa mun fiiliksiä yhtä pahasti ku sä. Kukaan muu ei satut mua niin paljon ku sä. Mut silti mä en haluu päästää irti, niistäkin syistä voisin kirjottaa kirjan. Ehkä lopetan tähän, ja jatkan toivomista siitä, että kerranki pitäisit lupauksistas kii.

Antaisitte mun luovuttaa, ettekä pitäis mua enää täällä

Kello on taas jo paljon, mut mä en osaa nukkua. En ees muista millon viimeks nukuin kunnolla. Siitä on varmaa jo kuukausia. Oon miettiny paljon asioita, mun tilannetta. Musta tuntuu, että mulla menee huonommin kun koskaa. Oon uinu syvemmissäki vesissä, oon ollu pahemmassa paikassa. Mut tää on jotenki niin erilaista, tää tuntuu paljon toivottomammalta. En osaa kuvailla tätä, tää on vaa paljon pahempaa. Mua väsyttää, mut en siltikää osaa nukkuu. En tiedä kauanko mä jaksan enää. ehkä en enää kauaa. Eikä se johdu vaa siitä, etten oo nukkunu. Täs on niin paljon kaikkee muutaki, ja siihen menis koko loppyö, ja enemmäki, jos alkaisin selittää.

Ehkä en oo katkera, ainoastaa rikki ja valmis kuolemaa

Sä tulit takasin
Ja mä kysyin muilta et miten sulla menee
oliks sulla kivaa
Mä kysyin asioita, mitä normaalisti kysytään
vaikka mua ei paskaakaan kiinnosta
Mä halusin vaan olla kohtelias
halusin olla mukava
kaiken senki jälkee mitä sä teit

Mä en vaan voi unohtaa sitä
Muut unohti sen muutamassa päväs, ja niin taisit sinäki
mut mä en voi, koska se on iso syy miks mä oon nyt tällänen ku oon
Mä en voi unohtaa, ne tapahtumat kelautuu mun päässä uudestaa ja uudestaa niinku rikkinäine  filminauha
Jos sä et ois koskaa tehny niin
ni ehkä mä voisin kattoa peiliin ja rehellisesti sanoo olevani tyytyväine siihen mitänään
voisin sanoo tykkääväni ees mun silmistä tai hiuksista
ehkä mä voisin syödä ajattelematta kuinka läski oon
ehkä mä en ois koskaa tehny sitä ekaa viiltoa
tai nielly niitä satoja pillereitä vuosien varrella
ehkä en ois koskaa haluunu kuolla
niin paljo ku nyt

Mä en voi tietää, etkä voi säkää
mut sä tiesit tasan tarkkaa
mitä sä olit tekemässä
vaikka sä tiesit risiit
Sä tiesit kuinka vakavat seuraukset voi oilla
mut sä et välittäny
et paskaakaan

Ja siks mä oon katkera ja víhanen
sä olit valmis riskeeraamaa mun terveyden
tavotellakses omaa etuas
tyydyttääkses sun omat tarpees
Sä olit valmis riskeeraamaa mun hengen
saadakses sen mitä sä halusit
mihin sä et ees kysyny mun lupaa

Päästäkää mut menemää, nyt kun aika on oikee ja siivetkin vielä kanta

Ahistaa, ahistaa, ahistaa. Mä en tiedä pystynkö mä enää. Kaikki tuntuu liian vaikeelta. Mä alan itkemää herti ku herään, koska mä en jaksa nousta ylös. Mä itken heti ku pääsen kotii, mä en jaksa kuuden, tai edes viiden tunnin koulupäiviä. Mut kyyneleet ei vieri mun poskilla, mä itken sisäisesti. Mä en osaa enää edes itkeä, mä osaan huutaa, raivota, satuttaa, mut en itkee. Siltikään en huudan niin et muut kuukis, raivoo niin et muut huomais, enkä mä satuta ketää muuta ku itteeni. Mä en oo koskaan ollu näin väsyny.

Oon miettiny lääkkeitä, junaa, veitsiä, asetta, köyttä, korkeita rakennuksia, kaikkea, mihin mä voisin kuolla. Mä en vaa enää jaksa, enkä mä voi sanoo sitä, mä en osaa, en pysty, en voi. Ei ne ymmärtäis, ne vaan naurais päin naamaa ja antais veitsen ja pilleripurkin kätee.

Ä sanoo olevansa ylpee musta, siitä kuinka hyvin oon pärjänny, tehny paljon töitä sen eteen et oon saanu mitä oon halunnu, päässy sinne minne oon halunnu. Mut se ei riitä. Se ei riitä, mä oon vanki mun omassa päässä, mä oon vanki tässä talos, missä on ihan liikaa muistoja. Mä oon vankina näitten ihmisten keskellä, ja silti ne ei päästä mua menemää. Mä en pääse pois täst helvetist, jos mä en lähe lopullisesti, mul ei oo enää vaihtoehtoja. Kukaan ei ymmärrä, et mä en kestä enää yhtäkään vuotta täällä, en ehkä ees kuukautta, tai edes viikkoa..

Kaikki kaatuu päälle, ja mä en saa enää edes henkee, makaan vaan sängyssä tekemättä mitää. Ehkä kerran saan otettuu puhelimen kätee, usein en sitäkää. Ei kukaan ees laita viestii, ainoo ilmotus mun puhelimessa on uus ilmotus jossain facebook ryhmässä tai uus lasku .

Antakaa mun vaa mennä, irrottakaa ne kahleet mun siivistä, ni voin taas lentää,