Sä et oo itsekäs, sairas vaan

Sä sanoit, ettei sua kiinnosta, mitä meille tapahtuu, kunhan H ei vaan jätä sua. Mä en muista paljoakaa niistä ajoista, ja sä varmaan vielä vähemmän. Sä olit sairas, ihan todella sairas. Ja muut ehkä pitäis sua itsekkäänä kun sä valitset aina pullon meidän sijaan. Mut et sä oo itsekäs, sä oot vaan sairas. Ja sä oot jo niin sairas, et ei muut voi auttaa sua. Sun pitäis ymmärtää, et alkoholismi on myös läheisten sairaus. Ja ehkä siks monet ajattelee, et sä oot itsekäs ku sä vaan jatkat ja jatkat, välittämättä muista ollenkaa. Mut mä ymmärrän, mä tiedän miltä tuntuu ku millään ei oo enää mitää välii, ja kaikki on vaa "ihan sama". Kyl mä tiedän kuinka paljon helpommalta elämä tuntuu sen sumuverhon takaa, mä tiedän sen ehkä liian hyvin. Ja mä yritän parhaani, etten mä seurais sun jalanjäljis, mut must tuntuu et mul ei oo voimii raivata mun omaa polkua. Mä oon pahoillani, mut mä en jaksa enää, ja mä tiedän ettet säkää enää kauaa.

En kai mä voi syyttää teitä mistään

Mä katoin vanhoja valokuvia. Ihmiset hymyilee, mut sä et. Tiesitkö sä jo silloin? Tieskö H jo silloin? Ja miks muut hymyilee, ihan ku ne ei tietäis, vaikka kyl ne ties. Miks kukaan ei tehny mitää, sanonu mitää, katto vaan vierestä. Mut nyt ku mä mietin, mä en tiedä oisinko mäkää uskaltanu. Tuskinpa. Enhän mä nytkään uskalla soittaa edes puolitutulle.

Enkä mä usko, että mä oisin voinu satuttaa mun läheisiä niin. Vaikka toisaalta mä olisin pelastanu elämiä. Mä yritän ymmärtää, mut must tuntuu et mä en silti ymmärrä. Mut en mä osaa olla vihanen tai katkera, en edes pettyny. Vaikka se oli sillon jo myöhästä, ois asiat voinu päättyä paljon huonomminki.

Mut mä silti mietin, miks asioiden piti mennä niin, koska ne ois voinu mennä ihan toisin, paljon paremmin. Vaikka en mä usko et se muuttais yhtää mitää. Kai mä oisin silti tässä ja nyt, samanlaisena. En mä voi alkaa syyttää tai tuomitsemaa

ketää, enkä mä edes halua. Mut anteeksipyyntö ois ihan paikallaa. Ja mä voisin kai puolestani sanoa kiitos.

Älä pyydä mua enää palaamaa, oot jo myöhässä

Näinkö tää nyt loppuu? Yhteen virheeseen? Virheeseen, josta me molemmat ollaan jo maksettu kova hinta? Vaikka toisaalta, onks sillä enää mitään väliä?
Me molemmat mokattiin. Ja mä en tiedä kumpaa tässä vois syyttää. Kai me oltiin molemmat olosuhteiden orjia ja liikaa ympäristön vaikutuksen alaisia. Mut silti mä en ymmärrä. Ja ehkä mun ei tarvii. Jos mä en ymmärrä mun omaa peilikuvaa, sen enempää kun kemiallisia kaavoja tai fysiikan lakeja. Mä vaan mietin, onko millään enää mitään väliä. Nyt kun asiat on toisin, mä en tiedä kumpaa mä oon enemmän: vapaa vai vankina. Koska sä olit ne kahleet, joista mä en koskaan halunnu irti. Ja mun mieli se vankila, joka suojelee maailmalta. En mä osaa ees selittää, ja ehkä just siks kaikki meni niinku meni. Mut miten mä voisin selittää asioita, joita mä en itekkään ymmärrä. Kyllä mä voin lukea kirjan kielellä, josta mä ymmärrän vaa muutamia sanoja. Mut en mä voi kertoa siitä kirjasta mitää. Ja musta tuntuu, et se on se asia, mitä sä pyydät multa: selittämään asioita, joita mä en itekkää käsitä. Enkä mä ymmärrä miks. En ymmärrä miks sä valehtelit mulle niin monesta asiasta, niin monta kertaa. vaikka rehellisyys oli ainoo asia mitä mä pyysin sulta. Mut ei kai sillä oo enää mitää väliä. Ei mulla oo enää mitää väliä. Mä oon pahoillani, et asiat meni näin. Mä oon pahoillani kaikesta. Mun on aika nyt mennä. Anteeks.