Mistään ei tule mitään, en nuku ollenkaan tai sitten kolmetoista tuntia putkeen. Elämässä ei ole rytmiä, ei sisältöä. Viides masennuslääkekokeilu saa epätoivon juurtumaan yhä syvemmälle. Ensimmäisestä lääkekokeilusta ei oo vuottakaan, ei mikään auta. Ystävä pyytää mukaan ulkomaanmatkalle kesän lopussa, sanoo maksavansa kaiken. Yritän kieltäytyä mahdollisimman hienovaraisesti, pelkkä ajatus kotoa lähtemisestä laukaisee järkyttävän ahdistuskohtauksen. Kysyn, miksi se haluaa mut mukaan, miksei ketään toista, sosiaalisempaa, elämäniloisempaa, parempaa matkaseuraa. Se vastaa haluavansa vaan mut, enkä ymmärrä miks. Mitä sellasta mussa on, et kukaan haluais mut mukaan? Enkä suostu siihen, että se maksais matkan minkä kuitenkin pilaan omalla loputtomalla ahdistuksella ja itsetuhosuudella. Sanon, että en usko pystyväni, koska en voi tietää kuinka huonossa kunnossa oon silloin, nytkin omahoitaja puhuu taas osastosta mut en mä sinne mee. Ja haluan sanoa, että mä tuskin oon elossa enää silloin, mut en halua huolestuttaa. Se sanoo ettei mun tarvii päättää nyt, että mulla on aikaa miettiä. Mut mä oon päätäkseni jo tehny. Toivon, että se muuttaa mielensä, valitsee mieluummin jonkun toisen.