Mietin entisiä luokkakavereita, kaikki etenee elämässään. Toisilla on jo kaksikin ammattia, mulla ei vielä yhtään. Ne käy töissä, seurustelee, toisilla on lapsiakin. Veljelläkin oli mun ikäsenä jo omakotitalo, nyt kaks. Mitä mulla on? Tusina diagnooseja, luhistuvat kulissit ja olematon elämänhalu.
Ei kaikki ole aina itsestä kiinni, kyllä mä sen tiedän, en mä valinnu diagnooseja mitkä tekee mun elämästä helvettiä. En mä valinnu sairastuvani. En mä valinnu kriisejä, vastoinkäymisiä ja päälle vyöryvää paskamyrskyä. En vaan osannut väistää, en selviytyä niin kun muut, ei mulla ollu keinoja. Eikä sekään oo mun valinta, eikä suoranaisesti mun vika. Silti syytän ja rankaisen itseäni siitä. Silti kun katsoo muiden etenevän elämässä ja itse hakee viidettä kertaa opiskelemaan, on tunne että ois voinu tehdä enemmän. Ois pitäny tehdä enemmän. Täyttää päivät muullakin kun itsevihalla ja järjettömillä ajatusketjuilla ja impulsiivisuudella. Asettaa viikon päätteks muitakin tavotteita kun yrittää olla tappamatta itteäni. Yrittää päästä siihen tavotteeseen. Ois pitäny. Silti en tehny. En oo tehny muuta kun maannut kotona toivoen, että vielä joskus on rohkeuttaa päättää mun päivät jos joku muu ei tee sitä ensin.
En oo viimesen kahden ja puolen vuoden aikana saavuttanu yhtään mitään. Jos yliannostusten ja viiltojen lukumäärän henkilökohtasen ennätyksen rikkomista ei lasketa. Odotan ja odotan, enkä ees tiedä että mitä. Sitäkö, että asiat vaan tapahtuis? Että elämänhalu kävelee vastaan nurkan takaa? Että lääkkeet poistaa kaiken paskuuden ja kaikki on hyvin? Ihan kun asiat vaan tapahtuis jotenkin itestään ilman että tekisin yhtään mitään. Mun täytyis tehdä paljon töitä asioitten eteen, työstää asioita terapiassa ja ihan tosissani yrittää. Mut miten? Miten jaksan tehä mitään kun valun syvälle tähän mustuuteen. Tähän lohdulliseen lohduttomuuden tunteeseen. Miten jaksan enää haluta mitään muuta kun että mun elimet lopulta lakkaa toimimasta. Miten jaksan kohta enää hengittää? En usko että jaksan enää kauaa. Viimesimmän itsemurhayrityksen vuosipäivä lähestyy ja joka ikinen solu mussa huutaa, että se on merkki. Että nyt mun täytyy onnistua. 

Näin se menee aina. Lisää ja lisää. Ja sitten on taas vekki jossain. Syvempi, parempi ku koskaan ennen. Ehkä must tulee samanlainen kun susta, mut niin erilainen. Ehkä en kuole promilleihin tai niiden puutteeseen vaan verenhukkaan. Ehkä meissä on liikaa samaa, onhan mussa puolet sua. Ehkä enemmänkin. En pysty lopettamaan tätä, en tiedä haluanko. Läkkeet huutaa mun nimeä, niin köysikin. Pystynkö vastustamaan, en tiedä, en enää.

Ja niin siitä tulee yks parhaimmista, ehkä tulee toinenkin. Endorfiini ja dopaamini valtaa koko kehon, silloin on vaikea lopettaa, ehkä jopa mahdotonta. Ehkä nyt ymmärrän, ehkä nyt ymmärrän kaiken sen mikä sai sinut jäämään siihen noidankehään. Ehkä en koskaan tule ymmärtämään. Ehkä minulle se tarkoittaa päivystysreissuja liian usein, sinulle sammuttuja aamuöitä. Minulle tikkejä, leikkauksia ja lääkehiiltä, sinulle Delirium tremensiaa, juoppohulluutta ja katkaisuhoitoja. Kumpi vaihtoehto on parempi, ei kai kumpikaan toista parempi.

Koira tulee viereen, ei lähde vaikka käsken. Se tietää ettei kaikki ole hyvin, aistii kaiken liian hyvin. Silti ei osaa lohduttaa, ehkä en edes kaipaa sitä. Kaipaan rauhaa, yksinäisyyttä ja kaikkea sitä muuta mitä minulla ei koskaan ollut.

Ensin se kipu saa irvistämään, mutta kun jatkaa, endorfiiniryöppy muuttaa kivun vähitellen helpotukseksi, jopa nautinnoksi. Kun pääsee tarpeeksi syvälle, kipu lakkaa kokonaan. Pienten hermosolujen tuhouduttua ei enää tunne, kuulee vain terän raivaavaan tietään seuraavan kudoskerroksen läpi. Sen jälkeen kipu alkaa taas, pahempana. Sitten sitä joko lopettaa tai taistelee sitä kipua vastaan dopaamiinin voimalla, koska on varma, että syvemmältä löytää jotain parempaa. Jotain, mitä ei ole ennen nähnyt, mutta tahtoo. Sitä tahtoo näyttää itselleen, että pystyy siihen; taistelemaan omaa järkeään vastaan. Kun ei pysty mihinkään muuhun, niin edes siihen.