"Kaikki on niin toivotonta. Hoito siirtyy YTHS:ltä erikoissairaanhoiton. Ja jonot on ihan helvetin pitkät. Niin pitkät, ettei oo realistista ajatella, että oisin hengissä enää silloin kun seuraava lääkärin aika olis. Joka päivä on niin synkkää. Epävakaakin laitettiin diagnoosilistan jatkeeks nyt ihan virallisesti. Ehin jo toivoa, etten enää täyttäis kriteereitä, mutta näköjään on ihan yhtä sekasin ku aiemminkin. Ellen jopa enemmän. Kaikki on niin toivotonta. Mä oon niin toivoton. Itsetuhoset ajatukset pyörii päässä koko ajan, on vaikee ajatella mitään muuta. Siks on helpompaa nukkua yöt ja päivät läpeensä. Päivä päivältä niitä ajatuksia on vaikeempi vastustaa. En tiedä miten kauan enää jaksan."
Näin kirjotin reilu vuosi sitten. Ja ihan yhtä toivotonta tää on edelleen. Hoito siirty erikoissairaanhoitoon ja sieltä mut kirjattiin ulos alle vuodessa, koska "kaikki on jo kokeiltu". Kymmenien lääkekokeilujen, satojen terapiatuntien ja kymmenien, ellei satojentuhansien muhun käytettyjen veroeurojen jälkeen kaikki on edelleen yhtä toivotonta. Ihan yhtä mustaa. Yhä edelleen katson ihmisiä ja tunnen kateutta. Kateutta siitä ettei kevään ensimmäiset auringonsäteet saa mua hymyilemään, ei saa mussa aikaa sitä koko kehon valtaavaa iloa ja energianpuuskaa, ei sytytä sitä vuosia kadoksissa ollutta toivonkipinää. Katson ihmisiä ja niitten aitoa onnellisuutta ja hymyjä, joissa ei oo häivähdystäkään päälleliimatusta kiiltokuvasta ja tunnen surua. Surua siitä, etten edes muista milloin olisin tuntenut noin, jos koskaan. Vaikka teen paljon asioita, kykenen ja pystyn yllättävän moneen, niin siitä huolimatta mikään ei tunnu miltään. Ei yhtään miltään. Liian usein kaikki on vaan "ihan sama". Ei vaikka kuinka yritän. Mut yhä edelleen kaikki vastoinkäymiset, pettymykset ja huonot saa mut syöksymään valonnopeudella takaisin sinne kuilun pohjalle mistä on joka kerta yhä vaikeampi kammeta ittensä ylös.
Monet viime kuukausina katkenneet ihmissuhteet on myös syöneet uskoa, vahvistaneet mun käsitystä siitä etten oo kenenkään ajan ja vaivan arvonen. Että mut on vaan helppo unohtaa, vaihtaa uuteen, ihan keneen tahansa. Kun ensimmäistä kertaa vuosiin on uskaltanu avata itsensä jollekin, uskaltanu luottaa siihen, että ehkä tällä kertaa se ihminen ei lähdekään nähdessään kaiken sen rumuuden, hankaluuden, sotkun ja kaaoksen mikä mun sisään on rakennettu. Kun on uskaltanu luottaa siihen, että toinen sata kertaa sanottuaan jäävänsä, oikeesti tarkottaa sitä. Ja silti sitä herää yhtenä päivänä vaan huomatakseen olevansa taas täysin yksin. Ettei ole edes yhden selityksen arvonen. Ja kun se sama kaava toistuu useamman kerran, ei voi olla ajattelematta etteikö vika löytyis musta itsestäni. Yhtä surullista on kai se, että ymmärrän sen paremmin kun hyvin. Ymmärrän sen, että ihmiset väsyy muhun, mäkin väsyn itseeni ihan liian usein. Silti sitä toivoo, että joku jäis. Tai vaikka ei jäis, niin olis edes rehellinen, mut sekin tuntuu olevan liikaa pyydetty.
