Miks kaikki ei vaan voi olla niinku ennen?

Mä näin sua taas pitkästä aikaa. Siit on ehkä kuukaus ku me viimeks nähtii, ehkä siit on enemmän, ehkä vähemmän, mä en tiedä. Mä en oo laskenu päiviä pitkää aikaa, mä en halua pettyä joka kerta kun mä nään et sä et taaskaan 14 päivän aikana onnistunu pitämään sun lupauksesta kii.
Sun kädet tärisee, sä kävelet hitaammin kun sua yli 30 vuotta vanhemmat ihmiset. Must tuntuu niin pahalta kattoo sua, mua säälittää sun puolesta. Ihmiset sanoo mulle, ettei mun kuuluis sääliä sua, ettei must tarvii tuntuu pahalta sun takia, koska sä oot ite saanu ittes tohon kuntoon. Mut ne ei ymmärrä, ne ei tiedä susta muuta ku mitä ne oon kuullu. Ne ei ymmärrä mitään, mut mä ymmärrän. Mä ymmärrän sua ehkä liianki hyvin, mut silti mä oon sulle välillä vihanen, kun sä petät sun lupaukset kerta toisensa jälkeen. Mä tiedän et sä oot sairas, ja ehkä just siks mä oonki niin vihanen, en sulle, vaan itelleni. Mä oon vihanen itelleni, etten mä auttanu sua aikasemmi, sillon ku mä ehkä olisin voinu. Mä oon vihanen itelleni, koska sä oot jo niin sairas, et sä enää edes haluu parantuu, ja mä oisin ehkä voinu estää sen. Mä oon niin vihanen itelleni, koska sä oisit ehkä nyt terve, jos mä en ois koskaa syntyny. Mä vihaan itteni sen takia, miten sä oot ittees kohdellu.
Mä pelkään, mä pelkään joka sekunti, et sä oot kohta enää täällä. Mä tiedän et kuka vaan voi kuolla millon vaan, mut sun kohdalla lähtö on koko ajan lähellä, ihan liian lähellä. Mä pelkään tutustua suhun, koska mitä paremmin mä tunnen sut, sitä enemmän se sattuu kun sä et oo enää täällä. Mut jos mä en tutustu suhun, sitä enemmän kaikki nää kysymykset vainoo mua, kun sä oot poissa. Mä en enää tiedä, mitä mä tekisin, koska mä en voi tehä mitään, auttaakseni sua. Mä en toivo mitään muuta niin paljon, kun et sä oisit taas terve.

Kaikki muistot vaan musertaa mut alleen

Vedän keuhkot täyteen savua, vaikka musta tuntuu, että mä tukehdun muutenki. Mä kuuntelen lintujen laulua ja katon taivaanrantaa, kun se alkaa pikkuhiljaa muuttua kullankeltaseks. Kaikki ne muistot parin viime vuoden takaa, kaikki muut keväät, niinku syksyt, talvet ja kesätki, palaa mun mielee. Mut mua ei ahdista, mul on vaa haikee olo, ja siks mun on vaikee saada henkeä. Mä mietin kaikkea sitä, mitä mä oon menettäny ja kaikkea sitä, mitä mä oon saanu tilalle. Mut ei kukaan tai mikään voi tuoda takasin mitä mä menetin, eikä kukaan tai mikään voi myöskään korvata sitä.

Mä pyhiin kyyneleitä poskilta sen minkä kerkiän, mut mä luovutan kun ei itkusta tuu taaskaan loppua.

Mun tekee mieli tumpata se rööki mun käteen, mut mä en kuitenkaan tee niin. Sitäkään mä en uskalla tehä. Niinkun mä en uskaltanu sulle sanoo kaikkii niitä asioita mitä mä kuitenki oisin halunnu kertoo.

Ja siks mul on niin haikee olo, mä vaan toivon et mä voisin palata ajassa, toimia eri tavalla, ehkä sanoa ne viimeset sanat mitä mä en koskaa saanu sanottua, en ees kasaan koottua.

Voisinks mä vielä joskus saada anteeks?

Nyt on sun aika päästää mun kädestä irti

Ehkä mä oon vainoharhanen, ehkä mä oon tulos hulluks. Mut mä en oikeesti kestä jos seuraat mua tännekki. Voitsä antaa mulle ees yhen paikan. minne mä voin kirjottaa, ilman et sun tarvii tietää paskaakaa? Sun ei tarvii tietää kaikkee, se ei hyödytä sua eikä ketää muutakaa. Luovuta jo, pääsät musta irti ees tän kerran. Se on ainoo mitä mä pyydän sua tekemää mun vuoks. 

En tiiä kestänkö kauaa, mikään ei enää varmaa

Mul on huono olo, ja mua oksettaa. Must tuntuu viimeks tältä ku mä otin yliannostuksen. Mä en tiedä otinko mä nytki, mä en muista.

Mä en muista mitä mä tein eilen, mä en oo varma otinko mä yliannostuksen.

Ja se pelottaa mua kaikista eniten, mä en muista, enkä mä voi olla varma.

Miks mä en voi vaan kuolla pois?

Sul on hyvä sydän, ja mä tiedän sen, mut ehkä oot vaan kadottanu sen

Mä en ymmärrä miten sä saatoit tehä niin.

Mä en vaan voi käsittää.

Mä en oo vihanen, mä oon raivoissani, ja must tuntuu ku sä oisit pettäny mut.

Sä et pettäny mua, mut se petit sen, jonka sä vannoit olevan sun elämäs tärkein asia.

Sä vannoit ja lupasit ettet koskaan satuttais, et jättäis.

Sä lupasit et sä antaisit sille kaiken sen, mitä sulla ei oo koskaan ollu.

Ja mä uskoin sua, ja niin usko kaikki muutki.

Mä olin niin onnellinen sun puolesta, mä olin niin ylpee susta.

Mut nyt mä en pysty ees ajattelemaa sua, ilman, että mun veri alkaa kiehua ja kyyneleet valumaa.

Mä en voi ikinä antaa sulle anteeeks.

Mut silti, mä säälin sua.

Must tuntuu niin pahalta sun puolesta.

Mä tiiän et sä et oo voinu vaikuttaa moneen asiaan sun elämässä, mut sul on silti ollu vapaus valita.

Ja sä oot tehny paljon vääriä valintoja, mut niillä eväillä mitkä sulle on annettu.

Mä en voi syyttää sua kaikesta, enkä mä edes halua.

Mut sä oot tehny niin hirveitä asioita, ja mä en vaan voi antaa anteeks, koska sul on ollu vapaus valita toisin.

Ja mä en toivo nyt mitään muuta niin paljon ku et sä saisit apua ja elämäs takasin raiteillee.

Sä ansaitset sen, kaiken tän paskan jälkeenkin, sä ansaitset sen.

Koska sä oot pohjimmiltas hyvä ihminen, ja mä tiedän sen.

Sä oot vaan kokenu liikaa vääryyttä, liikaa pahaa ja se on tehny susta tollasen.

Mä en voi antaa itelleni anteeks, mä en ansaitse sitä

Mä en voi antaa itelleni anteeks, en nyt, enkä koskaa

Siitä on jo aikaa, mut mä en pysty unohtaa, enkä mä edes halua

Se on mun vika, jos me ei tavata enää koskaa

Enkä mä pyytäis mitää muuta, ku et saisin tietää ootko sä vielä elossa

Tää tietämättömyys sattuu enemmän ku ykskää valkonen valhe tai kylmä ja raaka totuus

Mä antaisin mitä vaa, jos mä voisin palata ajassa

Ja pitää sust kiinni tiukemmin ku koskaa

Mut tiiän et se ei oo mahollist

Ja just siks tää onki niin vaikeeta

Mä en enää kestä, mut kai mun on pakko

Satoja. Ja taas satoja viiltoja. Ei syviä, mutta ei mitään pintanaarmujakaa. Mut mä ansaitsen niistä joka ikisen.

Muutaman päivän sisällä enemmän ku yleensä muutamassa kuukaudessa, lähteeks tää taas käsistä? Menetänks mä taas kontrollin? Vaikka ei taa missää vaiheessa hallinnassa oo ollukkaa, on vaa ollu parempia kausia..

En mä osaa lopettaa, enkä mä edes tiedä haluanko mä. 

Mua hävettää, mä en haluu et muut näkee, et ne saa tietää..

En kestä kritiikkiä. Open kommentit esseestä sai mut tuntee itteni ihan surkeeks, mitättömäks paskaks.

Enks mä osaa ees enää kirjottaa? Mun käsialastakaa ei saa selvää, en ees mä ite kohta.

Kaikki on niin sekasin, mun ajatukset harhailee ties missä ja en pysty keskittyy.

Ihmiset kyselee onks mul ADHD vai mikä mua vaivaa. Sanon niille et voi olla, en tiiä.

Mä en vaa pysty rauhottuu, pakko koko ajan tehä jotain, ettei ajatuksille jää tilaa tai aikaa.

Kaikki vaan ahistaa ihan liikaa, ja joka päivä must vaan tuntuu enemmän ja enemmän siltä et mun on pakko lopettaa koulu koht kesken jos mä meinaan jäädä tänne.

Mut mä en voi, en voi jäädä himaan, enkä mä edes haluu.

Mä haluun käuydä koulus, mut mä en jaksa ottaa niin montaa kurssia, en jaksa suorittaa lukioo ees neljässä vuodessa.

Mä en jaksa lukea kokeisii, en jaksa kuunnellaa tai keskittyy tunneil, en jaksa herätä aamul, en jaksa tulla myöhää iltapäiväl kohtii.

Ahistaa olla bussis, ku siel on liikaa ihmisii, samoin koulussa.

Ahistaa puhua ihmisille, ahistaa niitten katseet.

Ahistaa ihan kaikki.

En jaksa elää, onks mun ihan pakko?

mä alan vaan miettiä, enkä mä osaa enää lopettaa

Musta tuntuu aina hetkittäin
että kaikki on ihan hyvin, että mä oon normaali
musta jopa tuntuu
että mä oon onnellinen
ne hetket kestää vaaan hetken
ehkä muutamia sekunteja

sit mä alan taas miettimään
sitä kuinka mä en osaa avautua mistään
kuinkä mä en osaa kertoa mun tunteista
vatvon vaan asioita mun mielessä
kuukausikaupalla
vuosikausia

mä alan taas miettiä
kuinka mä en pysty luottamaan kenenkään
kuinka paljon mua ahistaa ihmiset
tai oikeestaan ihan kaikki
kuinka mä en pysty ees viittaamaan tunnilla
ilman et mun syke nousee kattoon
ja puheesta ei taho enää saada selvää
kun en saa kunnol henkeä

mä alan miettiä mun elämää
ja mä tajuan
et mä en näe itteeni elossa
ees enää ens viikolla

mä tajuan niin paljon asioita
ja mä en usko
et must tulee koskaa normaali
et mä oisin joskus onnellinen

ja mä vaan mietin
et entä jos mä oonki onnellinen
vaikka masennustestit näyttää vakavaa masennusta
entä jos mä oonki oikeesti onnellinen
mut sekään ei riitä mulle
ja tarviin vaan paljon enemmän

entä jos mä vaan kuolisin pois?

Ja sä et ees häpeä, vaik ehkä sun kuitenki pitäis

Sä et soita.

Sä et tekstaa.

Toisaalta mä en halua sun ottavan muhun yhteyttä, en, kun oot tossa kunnossa.

Mä en kestä kuullaa sun ääntä tai nähdä sua, ku en mä sillon ees tunnista sua.

Mä yritän ymmärtää, ja mä ymmärrän paljon.

Mä en voi päästä sun pään sisää lukemaa sun ajatuksia, käskee sua lopettaa.

Mut mä en tiiä kuinka jaksan mä pystyn vaan kattoo vierestä.

Mä oon kattonu tota sun touhua jo vuosia, ja mä en voi muutaku ihmetellä mite sä oot vielä siinä.

Sä oot kokenu elämässäs niin paljon, sä oot kärsiny liikaa ihan turhaa.

Moni ei varmasti ois kestäny puoliakaa siitä mitä sä oot kestäny

Ja mä haluun et sä tiedät, että mä oon ylpee susta

Mut mä silti niin huolissani, ja mä en oo ainoo

Mä en usko et sä tiedät miltä tuntuu pelätä joka kerta ku puhelin soi, joka kerta ku puhelin ilmottaa uudesta viestistä.

Mä en usko et sä tiiät miltä tuntuu pelätä joka. ikinen. päivä. pelätä et sä et oo enää täällä

Niin monta vuotta mä oon vaan kattonu vierestä ja pelänny.

Vaikeinta tässä ei oo se, et sä et haluu lopettaa.

Vaikeinta ei myöskään oo se et viina on sulle tärkeempää ku minä, sun oma lapsi.

Vaikeinta on se, et mä en voi tehä mitään auttaakseni sua.

Mä en voi antaa sulle purkillista pillereitä, ja sanoa et niillä se menee ohi

Mä en voi raahata sua hoitoo ja sanoo et sit kaikki on hyvin

Mä en voi tehä yhtään mitää, muuta ku kattoo vaan vierestä ja kuolla hiljaa sisältä

Sä oot ainoo joka voi tehä sen päätöksen ja lopettaa.

Sä et voi lopettaa mun tai kenenkää muun takia, ainoastaa ittes

Mut eiköhä me kaikki olla jo nähty, ja huomattu, et sä et aio panna tikkuakaa enää ristii lopettaakses

Ja ehkä se tuntuu joistain ihmisistä kauheelta ja kylmältä, kun mä sanon et mä en enää usko sun paranevan.

Mä en jaksa enää uskoo siihen et sä jonain päivänä oisit terve, säkään et jaksa uskoa siihen.

Mä en jaksa elätellä toiveita siitä, et sä pystyisit ees pitää sopimuksista ja lupauksista kii

Mut mä en oo vihanen tai katkera mistää, en enää

Mä en kanna kaunaa sulle siitä, et kaadoit viinaa kurkustas alas ja paljon, kun sä olit raskaana

Se on julmaa, ja se ei vaan mahu mun päähän miten joku pystyy pilata jonkun toisen elämän tekemällä niin, mä en pysty ees sanoin kuvailemaa miten pahalta se musta tuntuu.

Mä en vaan voi käsittää, mut ehkä niin on parempi

Mä tiedän et sairas ihminen ei pysty ajattelemaan selkeesti, ku sairaus on saanu elämästä yliotteen.

Mut se on silti niin väärin pilata jonkun toisen elämä, varsinki sellasen joka on täysin puolustuskyvytön.

Mä ymmärrän kyllä et miks, mut mä en vaan voi hyväksyä

Mut niin ku mä sanoin, mä en oo enää vihanen enkä katkera.

En siitä et sä oot antanu viinan päästä kaiken muun edelle

En kaikesta siitä kivusta, tuskasta ja paskasta mitä sä oot mulle aiheuttanu

En siitä et sä et oo pystyny olee mulle äiti

Koska se ei hyödytä ketää eikä mitää

Sä sanot aina et oot huono äiti. mut et sä oo

Mun mielestä sus on silti paljon hyvää

Tai ainaki oli, mut must tuntuu et viina on viemässä sulta kohta kaiken

Mä vaan toivon, et sä yrittäisit olla nyt se äiti, joka se et koskaa oo mulle ollu

Mä vaan toivon et sä löytäisit jostain sen voiman ja motivaation lopettaa, ittes takia

Ihan sama mitä mulle käy, mä vaan toivon et sul ois kaikki hyvin

Mä rakastan sua, ja mä tiedän et säki rakastat mua

Mut aina se ei vaan riitä

Ja se on isoin ja vaikein asia mitä mä oon sulta oppinu

Te ette voi estää mua, ette nyt, ette ikinä

Tänään mä alotan, ja kunnolla
Tällä kertaa mä aion onnistua
Tällä kertaa mä en anna kenenkää pysäyttää mua, koskaan

Mä antaisin sulle kaiken, jos sä vielä palaisit

Eilen siit tuli kuluneeks viis vuotta, ja mä en vaa voi uskoo sitä. Musta tuntuu ku sä oisit ollu täällä vielä eilen. Ku mä oisin just eilen tullu aamupalalle ja sä oisit sanonu "hyvää huomenta!", ja hymyilly, niinku sä aina teit. Sä jaksoit huonoinaki päivinä aina piristää. Mä vaan toivon et mä oisin tienny aikasemmi, et mä oisin tajunnu aikasemmin. Mä tiiiän, mä olin sillon vasta lapsi, mut mä en silti voi lopettaa syyttämästä itteeni. Mä toivon et mä oisin tienny, ja estäny sua. Jos mä oisin estäny sua, ja sä et ois koskaa lähteny, nii ehkä sä oisit vielä täällä. Mua kaduttaa et mä en sanonu sulle muuta ku "hyvää matkaa", mä oisin voinu sanoo paljon enemmän, kertoo sulle kuinka paljon mä rakastan sua, kuinka paljon mä arvostan sua, kuinka onnekas mä oon et mulla oli sut.
Nyt ku sä oot poissa, mä tarviin sua enemmän ku koskaa. Mä tajuan kuinka monta asiaa sä opetit mulle, ja kuinka monta asiaa sä oisit voinu opettaa mulle, jos sä vaan oisit vielä täällä. Mä oisin halunnu et sä näät ku mä kasvan, ku mä päätin peruskoulun, ku mä valmistun lukiosta, ku mä valmistun joskus ammattiin, ku mä hankin perheen, ku mä toteutan mun unelmia. Mä tiedän et sä oisit ylpee musta, mut se ei siltikää lohduta mua. Mä tiedän et sä oot siellä jossain ja et sulla on nyt kaikki hyvin, mut ehkä just se tekee täst kaikest viel vaikeempaa. Sä näät mut, mut mä en nää sua. Mä vaan toivon et sä oisit vielä täällä. Mut toisaalta mä en toivo, mä en tiedä oitaisko me tultu toimeen. Kaks vahvaa luonnetta, niinku yö ja päivä. Sä olit tiukka, sä pidit kuria, ja must tuntuu et sun asettamat rajat ois ollu liian ahtaat mulle, ehkä mä oisin karannu kotoo, ehkä mä oisin heittäny pyyhkeen kehää ja lähteny. Mä en voi tietää, mut must tuntuu et niin ois voinu käydä. Ehkä sä et ois antanu mun tehä asioita mitä mä nyt saan tehä, asioit, joita mun täytyy saada tehä, et mä pysyn hengissä. Kaikesta huolimatta, mä en toivo mitää muuta niin paljo ku et sä oisit täällä, et mä voisin halata sua ees kerran, kertoa sulle kaikki ne asiat, mitä mun piti sillon sanoa, nähä sut vielä viimesen kerran. Koska kaikki tää tuska on vaa liikaa mulle, mä en voi kirjottaa tätäkää itkemättä, mä en voi elää täällä ilman sua kaipaamatta sua joka ikinen sekunti. Miks se olit sinä, jonka oli pakko lähtee? Miks se en voinu olla minä?

"...now I know that time doesn't always heal the wounds

  sometimes it doesn't even stop the bleeding."

Mä toivon et me nähään vielä joku päivä

Mul on hirvee ikävä

Eikä tätä kipua saa pois mikää

Mä rakastan sua, iskä