Mä en ymmärrä miten sä saatoit tehä niin.
Mä en vaan voi käsittää.
Mä en oo vihanen, mä oon raivoissani, ja must tuntuu ku sä oisit pettäny mut.
Sä et pettäny mua, mut se petit sen, jonka sä vannoit olevan sun elämäs tärkein asia.
Sä vannoit ja lupasit ettet koskaan satuttais, et jättäis.
Sä lupasit et sä antaisit sille kaiken sen, mitä sulla ei oo koskaan ollu.
Ja mä uskoin sua, ja niin usko kaikki muutki.
Mä olin niin onnellinen sun puolesta, mä olin niin ylpee susta.
Mut nyt mä en pysty ees ajattelemaa sua, ilman, että mun veri alkaa kiehua ja kyyneleet valumaa.
Mä en voi ikinä antaa sulle anteeeks.
Mut silti, mä säälin sua.
Must tuntuu niin pahalta sun puolesta.
Mä tiiän et sä et oo voinu vaikuttaa moneen asiaan sun elämässä, mut sul on silti ollu vapaus valita.
Ja sä oot tehny paljon vääriä valintoja, mut niillä eväillä mitkä sulle on annettu.
Mä en voi syyttää sua kaikesta, enkä mä edes halua.
Mut sä oot tehny niin hirveitä asioita, ja mä en vaan voi antaa anteeks, koska sul on ollu vapaus valita toisin.
Ja mä en toivo nyt mitään muuta niin paljon ku et sä saisit apua ja elämäs takasin raiteillee.
Sä ansaitset sen, kaiken tän paskan jälkeenkin, sä ansaitset sen.
Koska sä oot pohjimmiltas hyvä ihminen, ja mä tiedän sen.
Sä oot vaan kokenu liikaa vääryyttä, liikaa pahaa ja se on tehny susta tollasen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti