Mä näin sua taas pitkästä aikaa. Siit on ehkä kuukaus ku me viimeks nähtii, ehkä siit on enemmän, ehkä vähemmän, mä en tiedä. Mä en oo laskenu päiviä pitkää aikaa, mä en halua pettyä joka kerta kun mä nään et sä et taaskaan 14 päivän aikana onnistunu pitämään sun lupauksesta kii.
Sun kädet tärisee, sä kävelet hitaammin kun sua yli 30 vuotta vanhemmat ihmiset. Must tuntuu niin pahalta kattoo sua, mua säälittää sun puolesta. Ihmiset sanoo mulle, ettei mun kuuluis sääliä sua, ettei must tarvii tuntuu pahalta sun takia, koska sä oot ite saanu ittes tohon kuntoon. Mut ne ei ymmärrä, ne ei tiedä susta muuta ku mitä ne oon kuullu. Ne ei ymmärrä mitään, mut mä ymmärrän. Mä ymmärrän sua ehkä liianki hyvin, mut silti mä oon sulle välillä vihanen, kun sä petät sun lupaukset kerta toisensa jälkeen. Mä tiedän et sä oot sairas, ja ehkä just siks mä oonki niin vihanen, en sulle, vaan itelleni. Mä oon vihanen itelleni, etten mä auttanu sua aikasemmi, sillon ku mä ehkä olisin voinu. Mä oon vihanen itelleni, koska sä oot jo niin sairas, et sä enää edes haluu parantuu, ja mä oisin ehkä voinu estää sen. Mä oon niin vihanen itelleni, koska sä oisit ehkä nyt terve, jos mä en ois koskaa syntyny. Mä vihaan itteni sen takia, miten sä oot ittees kohdellu.
Mä pelkään, mä pelkään joka sekunti, et sä oot kohta enää täällä. Mä tiedän et kuka vaan voi kuolla millon vaan, mut sun kohdalla lähtö on koko ajan lähellä, ihan liian lähellä. Mä pelkään tutustua suhun, koska mitä paremmin mä tunnen sut, sitä enemmän se sattuu kun sä et oo enää täällä. Mut jos mä en tutustu suhun, sitä enemmän kaikki nää kysymykset vainoo mua, kun sä oot poissa. Mä en enää tiedä, mitä mä tekisin, koska mä en voi tehä mitään, auttaakseni sua. Mä en toivo mitään muuta niin paljon, kun et sä oisit taas terve.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti