Unettomuus on vaihtunut jatkuvaan nukkumiseen. Nukun 14-18 tuntia päivässä, nukkuisin vielä enemmän, jos vaan voisin. Kaikki tuntuu mahdottomalta, en kykene asioihin mihin pitäis. Väkisin raahaan ruhoni salille, itkua pidätellen teen edes hetken koulutehtäviä ennen kun kömmin takaisin peiton alle nukkumaan. Voisin nukkua päivät ja yöt läpeensä. Voisin nukkua ikuisesti. Psykiatri sanoo, että lääkitys todennäköisesti siis tehoaa, kun autonominen hermosto ei oo enää jatkuvassa ylivireystilassa. Mut ei tilanne oo yhtään parempi, ihan yhtä synkkää tää on edelleen. Nyt en vaan ajattele sitä kaikkea niin paljoa, kun nukun. Silti välillä seison parvekkeella, katson alas ja mietin mitäs jos, mitä jos se kaikki vaan päättyis. Täytyy tiukasti puristaa kaidetta ja hengittää, pakottaa itsensä lupaamaan olemaan kipuamatta kaiteelle. Liian usein se on melkein liian vaikeeta, enkä uskalla myöntää sitä ääneen.

Painokin on alkanu tippumaan, hyvä niin. Viimesen puolen vuoden aikana se on noussut ihan liikaa. En oo koskaan painanu niin paljoa kun kuukaus sitten. Hävettää olla tällanen valas, mun on pakko laihduttaa. Ja paljon.

En tiedä mikä on seuraava askel, psykiatrilla ei oo enää aikoja tälle vuodelle. Saan siis jossain vaiheessa ajan toiselle psykiatrille ja toivottavasti lähetteen erikoissairaanhoitoon. Kaikki etenee niin tuskaisen hitaasti, enkä tiedä millä voimilla jaksan sinne asti, että saan hoitoa mikä ehkä jopa tehoaa. En uskalla myöntää kenellekään kuinka paha mulla on olla, kuinka synkkiä ajatuksia mulla on. On liikaa niitä päiviä ja öitä milloin kaikki on ollut lähellä loppua. En voi kertoa totuutta siinä pelossa et mut passitetaan osastolle. Sitä mä en kestäis. Psykiatri oli jo pelkkien BDI-pisteiden perusteella tosi huolissaan musta, vaikka ei puhuttu sanallakaan itsetuhosista ajatuksista.