Puretaan koko lääkitys ja aloitetaan taas alusta. Uusi diagnoosi, samat vanhat ongelmat. Sama vanha minä. Saan apua ja tukea, paljonkin. Mut silti mikään ei muutu, mä en muutu. Kerta toisensa jälkeen tipun pohjalle, joka kerta aina vain syvemmälle. Vielä olis kuus viikkoa töitä, sitten heti perään koulua. Enkä mä jaksais, en enää yhtään mitään. Kaikkien vähiten itteäni. Itsevihan määrä vaan kasvaa ja kasvaa, enkä edes tiedä et miks. Oon ihan loppu, kaikkeen. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei olis suunnitelmaa B, etten miettis sitä koko ajan. Jos sanoisin, etten oo tehnyt mitään valmisteluja. Jos sanoisin, etten aio toteuttaa sitä. En sano mitään. Olen hiljaa ja hymyilen. Kaikki on hyvin. Kohta kaikki on hyvin.