You're back

Yli vuoteen me ei olla puhuttu. Sitten sä lähetät viestin, mä vastaan, ja sitten sä taas katoat. Mä odotan, tunteja. Odotan, mutta mitä? Anteekspyyntöä? Sitä, että asiat ois niinku ennen? Sitä, että mä lakkaan kyttäämästä puhelinta, viestiä sulta? En mä tiedä

Mä muistan, kuinka viesti sulta sai mun sydämen pakahtumaan, nyt se tekee mut lähinnä surulliseks. Ehkä siks, että sulle tuntu olevan niin kovin helppoa vaan lähteä mun elämästä. Ehkä siks, että mikään ei oo enää niinku sillon joskus. Ehkä siks, että joskus olin varma, etten voi elää ilman sua ja mua pelottaa, että alan taas tuntea niin. Ehkä siks, että taidetaan satuttaa toisiamme enemmän ku korjata. Tai ehkä vaan siks, ettei mikäämn asia tässä maailmassa tunnu herättävän mussa minkäänlaisia positiivisia tunteita, en mä tiedä. Haluunko ees sua takasin mun elämään? En mä enää tiedä.

Never give up they say, but they don't know what it's like

"Pesen kasvot, harjaan hampaat, laitan hiukset kauniille nutturalle. Katson peiliin, sieltä minua katsoo takaisin outo hahmo. Sillä ei ole käsiä, ja jalkojenkin ääriviivat näyttävät loppuvan polvien kohdalle. Siirrän katseeni ylemmäs, ja huomaan, ettei hahmolla ole kasvoja - sen iho on posliininkirkas. En säikähdä, en edes vavahda. Hahmossa on jotain niin kovin tuttua, mutta en tiedä mitä. Näyttää kuin hahmon takana olisi pimeä, koskematon aarnimetsä. Hahmo kuitenkin näyttää kovin isolta, tukevalta. Samalla se on kuitenkin hauras, ja olen varma, että aarnimetsän puut kaatuisivat pienestäkin henkäyksestä. Ne ovat kuolleet pystyyn, kai minäkin. 

Hetken kuluttua tajuan, että hahmo olen minä. Taidan olla hukassa."

Näen painajaisia toisen perään. Lähes kaikissa mä kuolen, lähes kaikissa mut tapetaan. Joissain unissa teen sen valinnan itse, jostain syystä ne ei edes tunnu painajaisilta, enemmänkin toiveunilta. Usein nukahdan uudestaan, viime aikoina se on kuitenkin ollut vaikeempaa. Pelkään nukahtaa, painajaisista tulee koko ajan pahempia. Pelkään herätä, ne ei jätä mua silloinkaan rauhaan.
Oon niin väsyny tähän kaikkeen, tahtoisin vaan luovuttaaa. Mä en jaksa enää uskoa parempaan huomiseen, ei sitä oo vielä tähänkään mennessä tullu.

"Vittu mä vihaan sua."

Istun moottoripyörän kyydissä, vauhtia on enemmän kuin liikaa, ja se tuntuu helvetin hyvältä. Adrenaliini virtaa suonissa ja hetken mun on hyvä olla. Silti ainoa ajatus mun päässä on: "jos mä nyt päästäisin irti, se olis onnettomuus, ei itsemurha. Tai ainakin se näyttäis siltä." Mut mä en voi tehdä sitä, en sulle. Mä en voi antaa sun, tai kenenkään muun syyttää itteään mun kuolemasta, en yhtään enempää kun on pakko.

Silti mä tahdon irrottaa kädet sun vyötärön ympäriltä. Sä kuitenkin huudat ja käsket mua lujentamaan otetta ja nojaamaan suhun kiinni kunnolla, sitten sä painat kaasun pohjaan. Mä en tiedä kuinka kovaa me ajetaan, reilusti yli nopeusrajoitusten kuitenkin. Mä suljen silmät hetkeksi, rentoutan lihakset, mut pidän huolen, ettei mun ote lipeä. Sitten mä avaan silmät, mä tahdon laskea kuinka monta sekuntia menee kolmen sähkötolpan ohittamiseen, tai kuinka nopeasti me saavutetaan ne harvat edessä ajavat autot.

"Pelkäätkö sä koskaan kuolemaa?", kysyt
"Pelkään, kaikkien muiden mut omaani en.", mä vastaan
"Sä ootki aina ollu vähän erilainen, sillei hyvällä tavalla sekasin."
"Niin kai."

Mä nään, että sulla on haikea olo. Kohta mä muutan pois, ja se on sulle uutta. Silti mä tiedän, että sä oot oottanu sitä, varmasti yhtä paljon ku mä. Me ollaan kasvettu yhessä, mut silti kasvettu erilleen. Ainoo mikä meitä yhdistää, on geenit ja kieroutunu huumorintaju, ja se harmittaa sua. Sua harmittaa, ettei me olla läheisiä, niinku monet sisarukset on. Sua harmittaa, että useemmin oot sanonu "vittu mä vihaan sua.", uhannu tappaa mut millon mistäkin syystä - ku pyytäny anteeks ja tarkottanu sitä. Kai meitä molempia taitaa kaduttaa se, ettei kumpikaan meistä osaa päästää ketään tarpeeks lähelle.

Antakaa mun mennä

Herään, vaikka en halua. Toiset päivät on hyviä, jaksan tehä asioita, käydä lenkillä, siivota ja syödä hyvin. Toisina päivinä en tahdo mitään muuta niin paljon ku kuolla. Tää on kai taas yks niistä päivistä. En jaksa tätä, on niin väsyttävää, kun olotilat heittelee laidasta laitaan minuuteissa. Satutan mulle rakkaita ihmisiä, sanon asioita, joita mä en tarkota. Kylvän pelkoa ja hämmennystä, vaikka en mä tarkota pahaa, en mä koskaan satuttais ketään muuta ku itteeni. 

"Et sä oo tollanen, mitä sulle on tapahtunu?"

Ehkä mä oon just sellanen. Ehkä mun kulissit vaan alkaa tippua. Ehkä mua ei voi muuttaa. Siks mä muutan. Pois tästä kaupungista, näitten ihmisten luota, näitten liian tuttujen seinien keskeltä. Pois jonnekkin, missä mä voin alottaa alusta. Mitä kauempana mä oon, sitä vähemmän mä voin satuttaa ketään.

"Miks sä haluut sinne? Ei sulla oo siellä yhtään mitään."
"Just siks. Sitä paitsi, onko mulla täälläkään mitään?"
"Ei kai."
"Ei ainakaan mitään minkä vuoks mun kannattais jäädä."
"Oon vaan huolissani susta."
"Ei tarvii olla, kyllä mä pärjään."
"Ootsä varma?"
"Oon, totta kai."


Ja vaikka en pärjäiskään, en mä sitä myöntäis, en oo tähänkään asti. Mun on vaan pakko yrittää, ei mulla oo enää muutakaan vaihtoehtoa. Tai on, kai. Mut se on sit se viimenen.

Vihaan sua, mut itteeni vielä enemmän

En voi pyyhkiä näitä muistoja pois verellä, en sua mun iholta. Itken loputonta itkua baarin vessassa, niin vitun kliseistä, mä tiedän, enkä mä edes käy baareissa, tai itke. Mä vietän viikonloput ahdistuksen kourissa, en kavereiden kanssa. Ja silloinkin kun ahdistus ei lukitse mua neljän seinän sisälle, mä oon yksin. Ei kukaan kysy mua mihinkään, toisaalta mä ymmärän sen, en mäkään kysyis.

En saa sua mun mielestä, ja se tekee mut hulluks, sä et jätä mua rauhaan vaikka mä kuolisin. Sun takia mä vihaan itseäni. Hakkaisin itestäni ilmat pihalle jos voisin, niin helvetin paljon mä vihaan itseäni. Niin kaikki muutki on tehny, niin helvetin paljon neki on vihannu mua. Mut kukapa ei?