"Pesen kasvot, harjaan hampaat, laitan hiukset kauniille
nutturalle. Katson peiliin, sieltä minua katsoo takaisin outo hahmo. Sillä ei
ole käsiä, ja jalkojenkin ääriviivat näyttävät loppuvan polvien kohdalle.
Siirrän katseeni ylemmäs, ja huomaan, ettei hahmolla ole kasvoja - sen iho on
posliininkirkas. En säikähdä, en edes vavahda. Hahmossa on jotain niin kovin
tuttua, mutta en tiedä mitä. Näyttää kuin hahmon takana olisi pimeä, koskematon aarnimetsä. Hahmo kuitenkin näyttää kovin isolta, tukevalta. Samalla se on kuitenkin hauras, ja olen varma, että aarnimetsän puut kaatuisivat pienestäkin henkäyksestä. Ne ovat kuolleet pystyyn, kai minäkin.
Hetken kuluttua tajuan, että
hahmo olen minä. Taidan olla hukassa."
Näen painajaisia toisen perään. Lähes kaikissa mä kuolen, lähes kaikissa mut tapetaan. Joissain unissa teen sen valinnan itse, jostain syystä ne ei edes tunnu painajaisilta, enemmänkin
toiveunilta. Usein nukahdan uudestaan, viime aikoina se on kuitenkin ollut vaikeempaa. Pelkään nukahtaa, painajaisista tulee koko ajan pahempia. Pelkään herätä, ne ei jätä mua silloinkaan rauhaan.
Oon niin väsyny tähän kaikkeen,
tahtoisin vaan luovuttaaa. Mä en jaksa enää uskoa parempaan huomiseen, ei sitä oo vielä tähänkään mennessä tullu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti