Istun moottoripyörän kyydissä, vauhtia on enemmän kuin liikaa, ja se tuntuu helvetin hyvältä. Adrenaliini virtaa suonissa ja hetken mun on hyvä olla. Silti ainoa ajatus mun päässä on: "jos mä nyt päästäisin irti, se olis onnettomuus, ei itsemurha. Tai ainakin se näyttäis siltä." Mut mä en voi tehdä sitä, en sulle. Mä en voi antaa sun, tai kenenkään muun syyttää itteään mun kuolemasta, en yhtään enempää kun on pakko.
Silti mä tahdon irrottaa kädet sun vyötärön ympäriltä. Sä kuitenkin huudat ja käsket mua lujentamaan otetta ja nojaamaan suhun kiinni kunnolla, sitten sä painat kaasun pohjaan. Mä en tiedä kuinka kovaa me ajetaan, reilusti yli nopeusrajoitusten kuitenkin. Mä suljen silmät hetkeksi, rentoutan lihakset, mut pidän huolen, ettei mun ote lipeä. Sitten mä avaan silmät, mä tahdon laskea kuinka monta sekuntia menee kolmen sähkötolpan ohittamiseen, tai kuinka nopeasti me saavutetaan ne harvat edessä ajavat autot.
"Pelkäätkö sä koskaan kuolemaa?", kysyt
"Pelkään, kaikkien muiden mut omaani en.", mä vastaan
"Sä ootki aina ollu vähän erilainen, sillei hyvällä tavalla sekasin."
"Niin kai."
Mä nään, että sulla on haikea olo. Kohta mä muutan pois, ja se on sulle uutta. Silti mä tiedän, että sä oot oottanu sitä, varmasti yhtä paljon ku mä. Me ollaan kasvettu yhessä, mut silti kasvettu erilleen. Ainoo mikä meitä yhdistää, on geenit ja kieroutunu huumorintaju, ja se harmittaa sua. Sua harmittaa, ettei me olla läheisiä, niinku monet sisarukset on. Sua harmittaa, että useemmin oot sanonu "vittu mä vihaan sua.", uhannu tappaa mut millon mistäkin syystä - ku pyytäny anteeks ja tarkottanu sitä. Kai meitä molempia taitaa kaduttaa se, ettei kumpikaan meistä osaa päästää ketään tarpeeks lähelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti