Herään, vaikka en halua. Toiset päivät on hyviä, jaksan tehä asioita, käydä lenkillä, siivota ja syödä hyvin. Toisina päivinä en tahdo mitään muuta niin paljon ku kuolla. Tää on kai taas yks niistä päivistä. En jaksa tätä, on niin väsyttävää, kun olotilat heittelee laidasta laitaan minuuteissa. Satutan mulle rakkaita ihmisiä, sanon asioita, joita mä en tarkota. Kylvän pelkoa ja hämmennystä, vaikka en mä tarkota pahaa, en mä koskaan satuttais ketään muuta ku itteeni.
"Et sä oo tollanen, mitä sulle on tapahtunu?"
Ehkä mä oon just sellanen. Ehkä mun kulissit vaan alkaa tippua. Ehkä mua ei voi muuttaa. Siks mä muutan. Pois tästä kaupungista, näitten ihmisten luota, näitten liian tuttujen seinien keskeltä. Pois jonnekkin, missä mä voin alottaa alusta. Mitä kauempana mä oon, sitä vähemmän mä voin satuttaa ketään.
"Miks sä haluut sinne? Ei sulla oo siellä yhtään mitään."
"Just siks. Sitä paitsi, onko mulla täälläkään mitään?"
"Ei kai."
"Ei ainakaan mitään minkä vuoks mun kannattais jäädä."
"Oon vaan huolissani susta."
"Ei tarvii olla, kyllä mä pärjään."
"Ootsä varma?"
"Oon, totta kai."
Ja vaikka en pärjäiskään, en mä sitä myöntäis, en oo tähänkään asti. Mun on vaan pakko yrittää, ei mulla oo enää muutakaan vaihtoehtoa. Tai on, kai. Mut se on sit se viimenen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti