Oon miettiny paljon äitä. Oisinko mä voinu auttaa, jos oisin sillon tienny mitä tiedän nyt? Mitä jos olisin vaan ollu tukena? Mitä jos olisin vaatinu sille hoitoa? Ei se siihen ite pystyny. Mitä jos olisin pitäny enemmän yhteyttä? Mitä jos olisin yrittäny enemmän? Mitä jos se ois sit vielä täällä? Mitä jos? Mitä jos? Ne kaks sanaa kalvaa mua ehkä ikuisesti. Terapeutti kerran  kysy, mikä on ollut vaikeinta, kun oma äiti on alkoholisti. En sillon osannu vastata, nyt ehkä jotenkin.

Ei vaikeinta oo kattoa oman äidin hidasta itsemurhaa, kaikista vaikeinta on hyväksyä oma kädettömyys. Hyväksyä se, ettei voi auttaa vaikka kuinka haluais. Eikä pahimmalta tunnu edes se, että sairaus vie oman äidin. Kaikista pahimmalta tuntuu ne katteettomat lupaukset, humalaiset puhelut ja tekstiviestit, joista ei saa selvää, toteutumattomat tapaamiset, kavereilta salailu, kaikki ne asiat mitä lapsena ei ymmärrä tai osaa selittää. Ymmärtää vaan sen loputtoman häpeän, mitä kantaa harteillaan. Kun ei ymmärrä, että äiti on sairas. Ja vielä vähemmän ymmärtää sitä, miksei se ota apua vastaan. Vaikeinta on hyväksyä, se että vaikka tekis mitä tahansa, se ei siltikään riittäis. 

Kaikista vaikeinta ja kaikista pahinta on oikeestaan ihan kaikki.

Tuntuu niin pahalta ajatella kuinka moni lapsi nytkin sisaruksineen leikkii samaa arteenetsintää kun mä, kisaa siitä kuka löytää eniten piilotettuja kalja- ja viinapulloja ja ehtii kaataa ne alas viemäristä ennen kun jää kiinni. Tai kuka oppii parhaiten analysoimaan montako kaljaa äiti on ehtiny ennen puoltapäivää juomaan ja jos se ei enää sinä päivänä juo, onko se tarpeeks selvänä iltakuuteen mennessä, että vois ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen nähdä. Kuka oppii ensimmäisenä, ettei se tilanne muutu, vaikka kuinka rukoilee äitiä lopettamaan, ei vaikka, itkee, huutaa, raivoaa tai tekee mitä tahansa. Kuka ymmärtää ensimmäisenä sen, että se on vaan pakko hyväksyä. Kuinka moni itkee iltaisin, että kuka peittelee äidin nukkumaan, jos se on taas sammunu sohvalle tai ehkä lattialle. Kuinka moni odottaa ja rukoilee sitä parempaa huomista, mitä ei koskaan tuu. Kuinka moni elää siinä helvetissä, eikä pääse siitä ikinä pois, kun kantaa sitä mukanaan koko loppuelämän. Ja mä tiedän, että ihan liian moni lapsi ja nuori. Ihan liian moni ei voi tuoda kavereita kotiin tai edes ite oo siellä turvassa. Ja näitä asioita ne lapset miettii vielä vuosikymmenien päästä, ei ne unohda. Alkoholismista kärsii aina sairastuneen lisäks myös sairastuneen läheiset, ehkä jopa enemmän. Kun yks ihminen sairastuu alkoholismiin, kaikki läheiset sairastuu myös - siihen ikuiseen häpeään, huoleen, pelkoon, ahdistukseen ja suruun, eikä niitä voi pyyhkiä pois. Kunpa vois.

Äidin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Silti tuntuu, kun se ois tapahtunu vasta eilen, yhtä pahalta ja musertavalta se tuntuu edelleen. Edelleen mä mietin näitä samoja asioita, en kai osaa päästää irti, vaikka täytyis. 

Joulu lähestyy, ahdistaa. Lapsena mä rakastin joulua, mulla oli perhe minkä kanssa viettää sitä. Ehjä perhe. Isän kuoleman myötä kuoli myös jouluista tunnelma, fiilis. Äidin kuoleman jälkeen tuli pelko ja viha. Pelko siitä, etten tiedä kuka läheinen ei enää nää seuraavaa joulua vai olenko se kenties minä ite. Viha siitä, ettei joulu oo enää samanlainen ku ennen ja miks äidin piti mennä kuolemaan vaan vähän yli viikko ennen joulua. Nyt koko perhe on hajaantunu, kaikki viettää joulua omilla tahoillaan. Mä tiedän, että mulla on monta paikkaa mihin voisin mennä viettämään sitä, mut mä en halua, musta tuntuu etten siltikään kuulu mihinkään. Mä en haluais viettää joulua ollenkaan, se muistuttaa mua vaan kaikesta siitä mitä oon menettäny, perheenjäsenistä, onnellisuudesta, itsekunnioituksesta, elämänhalusta.

Kuuntelen siskon uutta biisiä ja se vie mut takasin siihen pimeään. Siihen aikaan, kun kaikki oli vaan mustaa. Kun äiti oli just kuollu ja hautajaiset oli tulossa. Kun M oli lomamatkalla Afrikassa, enkä halunnu pilata sen lomaa kertomalla uutisia, kunnes kolmantena päivänä en enää pystyny vastaamaan puhelimeen ja pidättelemään itkua. M sano tulevansa myös hautajaisiin, tietenkin. Mut ei se koskaan päässykään. Biisin sanat muistuttaa mua siitä, kun istuin sohvalla juomassa teetä, enkä päiviin ollu saanu mitään syötyä, en hahmottanu ajan kulua tai sitä mikä enää oli totta. Siitä kun sisko soittaa ja kertoo, että M on joutunu sairaalaan, eikä oo tietoa selviääkö se. Siitä kun kukaan ei tienny, herääkö se koomasta enää koskaan. Siitä hetkestä kun istuin aamuyöllä päivystyksen aulassa yksin, toivomassa jonkinlaista apua, koska tuntu etten ikinä selviä siitä. Saman sairaalan aulassa, missä tiesin M:n makaavan teho-osastolla. Siellä mä istuin, tunteja lähes tyhjässä aulassa, saamatta mitään apua. Kaikki muistuttaa siitä ajasta, kun halusin kuolla enemmän kun koskaan. Ja yritinkin, useasti, kertomatta koskaan kenellekään läheiselle. Nyt tuntuu niin pahalta ajatella, miten mun perhe ois kestäny kolmen läheisen kuoleman kuukauden sisällä. En voi olla ajattelematta, että oon ollut itsekäs, vaikka siinä mielentilassa en osannu ajatella mitään muuta kun että ois parempi jos se kaikki vaan loppuis. Kukaan ei voinu auttaa mua siinä tilanteessa, ei kukaan toinen ois voinu kantaa sitä taakkaa. Yhtä pahalta tuntuu nytkin, et oon taas lähellä sitä samaa pistettä, eikä kukaan voi auttaa, vaikka kuinka haluais. Ei kukaan voi päättää haluavansa elää mun puolesta. Se pimeä, musta ajanjakso alkaa ihan kohta, enkä mä voi estää sitä. En voi estää niitä muistoja tunkeutumasta takaisin pintaan, en niitä tunteita mitkä mitkä haluaisin vaan haudata. En voi tehä mitään. Paitsi odottaa, ja toivoa ettei se tällä kertaa vie multa henkeä. Ja toisaalta toivoa sitä, että kunpa tällä kertaa veiskin, se ois helpotus.