Joulu lähestyy, ahdistaa. Lapsena mä rakastin joulua, mulla oli perhe minkä kanssa viettää sitä. Ehjä perhe. Isän kuoleman myötä kuoli myös jouluista tunnelma, fiilis. Äidin kuoleman jälkeen tuli pelko ja viha. Pelko siitä, etten tiedä kuka läheinen ei enää nää seuraavaa joulua vai olenko se kenties minä ite. Viha siitä, ettei joulu oo enää samanlainen ku ennen ja miks äidin piti mennä kuolemaan vaan vähän yli viikko ennen joulua. Nyt koko perhe on hajaantunu, kaikki viettää joulua omilla tahoillaan. Mä tiedän, että mulla on monta paikkaa mihin voisin mennä viettämään sitä, mut mä en halua, musta tuntuu etten siltikään kuulu mihinkään. Mä en haluais viettää joulua ollenkaan, se muistuttaa mua vaan kaikesta siitä mitä oon menettäny, perheenjäsenistä, onnellisuudesta, itsekunnioituksesta, elämänhalusta.

Kuuntelen siskon uutta biisiä ja se vie mut takasin siihen pimeään. Siihen aikaan, kun kaikki oli vaan mustaa. Kun äiti oli just kuollu ja hautajaiset oli tulossa. Kun M oli lomamatkalla Afrikassa, enkä halunnu pilata sen lomaa kertomalla uutisia, kunnes kolmantena päivänä en enää pystyny vastaamaan puhelimeen ja pidättelemään itkua. M sano tulevansa myös hautajaisiin, tietenkin. Mut ei se koskaan päässykään. Biisin sanat muistuttaa mua siitä, kun istuin sohvalla juomassa teetä, enkä päiviin ollu saanu mitään syötyä, en hahmottanu ajan kulua tai sitä mikä enää oli totta. Siitä kun sisko soittaa ja kertoo, että M on joutunu sairaalaan, eikä oo tietoa selviääkö se. Siitä kun kukaan ei tienny, herääkö se koomasta enää koskaan. Siitä hetkestä kun istuin aamuyöllä päivystyksen aulassa yksin, toivomassa jonkinlaista apua, koska tuntu etten ikinä selviä siitä. Saman sairaalan aulassa, missä tiesin M:n makaavan teho-osastolla. Siellä mä istuin, tunteja lähes tyhjässä aulassa, saamatta mitään apua. Kaikki muistuttaa siitä ajasta, kun halusin kuolla enemmän kun koskaan. Ja yritinkin, useasti, kertomatta koskaan kenellekään läheiselle. Nyt tuntuu niin pahalta ajatella, miten mun perhe ois kestäny kolmen läheisen kuoleman kuukauden sisällä. En voi olla ajattelematta, että oon ollut itsekäs, vaikka siinä mielentilassa en osannu ajatella mitään muuta kun että ois parempi jos se kaikki vaan loppuis. Kukaan ei voinu auttaa mua siinä tilanteessa, ei kukaan toinen ois voinu kantaa sitä taakkaa. Yhtä pahalta tuntuu nytkin, et oon taas lähellä sitä samaa pistettä, eikä kukaan voi auttaa, vaikka kuinka haluais. Ei kukaan voi päättää haluavansa elää mun puolesta. Se pimeä, musta ajanjakso alkaa ihan kohta, enkä mä voi estää sitä. En voi estää niitä muistoja tunkeutumasta takaisin pintaan, en niitä tunteita mitkä mitkä haluaisin vaan haudata. En voi tehä mitään. Paitsi odottaa, ja toivoa ettei se tällä kertaa vie multa henkeä. Ja toisaalta toivoa sitä, että kunpa tällä kertaa veiskin, se ois helpotus.