Kuljen sumussa päivästä toiseen, tuntuu että en elä omaa elämääni, että se on jonkun toisen. En tunnista omaa peilikuvaani. Suoritan asioita robotinomaisesti, en siksi, että haluan, vaan siksi, että on pakko. Tahtoisin jäädä peiton alle, käpertyä piiloon maailmalta, lakata olemasta. Tahdon kuolla, mutta en uskalla tehdä niin.

"Sulla on siis paljon itsetuhoisia ajatuksia ja valmis itsemurhasuunnitelma mut pärjäät mielestäs kuitenkin kotona?"

"No ainakin omasta mielestä"

"Kyllä tässä nyt aika kova huoli herää, jos kerran joudut tekemään paljon töitä sen eteen ettet ala toteuttamaan sitä."

"Niin"

"Lupaathan soittaa itelles ambulanssin jos tuntuu että sun täytyy alkaa toteuttaa sitä suunnitelmaa."

"Mmm"

"Et kuulostaa kauheen vakuuttavalta."

"Niin.. en vaan usko et voin luvata mitään tollasta."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sairaanhoitaja luo muhun surullisen ja myötätuntoisen katseen. Hetken musta tuntu, että edes joku välittää, edes vähän.

En vaan enää jaksais yrittää
ei mistään tuu mitään
oon saamaton
turha ihmisraunio

Tahdon katsoa noihin silmiin vielä vähän pidempään
olen varma ettei niihin voi kyllästyä

tahdon nukahtaa tuo hahmo sylissäni
vaikka kuumuus sitoo orvaskedet yhteen
fusion, that's what you'd call it

tahdon liikaa meiltä
niin sinäkin
Mä odotan niin paljon sulta, ja mä vihaan sitä
Ja mä vihaan sitä etten pysty täyttämään sun odotuksia
yhtäkään niistä

En mä tarvii ketään täydellistä,
ehkä tarviin vaan sut
tai ehkä tarviit ihan mitä tahansa muuta paitsi mut
mitä muuta oon kuin taakka jota kannat harteillas?
tomuksi muuttuva ihmisraunio
tuulesta temmattu luonnos
rakkauden olemuksesta tai sen olemattomuudesta

Antaisit mulle mahdollisuuden
antaisit mun päättää jäänkö vai en,
älä kiltti työnnä mua pois
Mut mitä muuta voin tehdä
kun sen minkä osaan parhaiten?
lähteä
nyt, kun se vielä ainoastaan kirpaisee, ei jätä avohaavaa, eihän?
nyt, kun vielä voin

Et vastaa viesteihin
välttelet minua kuin päivän ensimmäistä valonsädettä
miten voin olla varma, että haluat minun jäävän
jos et kerran edes vastaa?
et estä lähtemästä
tai pyydä palaamaan

Voikukatkin kukkivat
tahraavat vaatteeni
muistuttaen olemassaolostaan
vielä hetken
sinä et
pysyt piilossa
minulta, koko maailmalta

Sä et tunne samoin, ja mä tiedän sen
oon pahoillani
En osaa vastata
en löydä oikeita sanoja
hiljaisuuden kiulu on nyt suurempi kuin koskaan
enkä osaa rakentaa siltaa
tai lentää sen yli

tahtoisin vain hypätä sinne
lakata olemasta sinulle
koko maailmalle
niin olisi helpompaa