Mun täytyy päästä pois, mun täytyy saada yrittää

Mä tahdon niin kovasti muuttaa omilleni, oon tahtonu jo kauan. "Sä et oo valmis asumaan yksin", mut kyllä mä olen. Mä tiedän, mulla on paljon opittavaa, mut mun täytyy saada yrittää. Mun täytyy päästä pois näitten sienien sisältä, mun täytyy saada hengittää. En tiedä, kestänkö kauaa enää täällä, kaikki menee vaa päin helvettiä. Mun täytyy päästä pois, tai mä sekoon lopullisesti. Mua ahdistaa nää ihmiset, mua ahdistaa nää muistot, mua ahdistaa nää ajatukset. Kaikki täällä ahdistaa mua. Ja mä en voi edes sanoa sitä, mä en voi sanoa, että mä en voi hyvin. Jos kukaan saa tietää, niin mä en pääse muuttamaan pois. Ja mä en tahdo muitten sääliä, en niitten ymmärtämöttmyyttä ja "huolenpitoa", mä tahdon vaan jatkaa eteenpäin. Mulle ei kuitenkaan anneta siihen mahdollista, täällä mä oon jumissa.

Mä en vaan voi päästää sua lähemmäs, siks juoksen karkuu

Mä tunnen liikaa, liian paljon kerralla. Mä rakastan, mut mä rakastan liikaa. Mä vihaan, mut mä vihaan liikaa. Ja just se on mun ongelma. Mä en haluu välittää näin paljon, mä en jaksa rakastaa näin paljon. Mut mä en voi sille mitää. Sä sanot mulle et mä en välitä, et mä oon sydämetön paska. Mut mä en oo, mä vaan välitän susta liikaa, mä rakastan sua liikaa. Ja se sattuu, ja mua pelottaa. Mä en uskalla päästä sua lähemmäs, vaikka mä rakastaisin sua kuinka paljon tahansa . Koska mä tiedän et kaikki lähtee jonain päivänä, ja mä en kestä sitä. Mä en voi päästää ketää liian lähelle, koska mä tiedän, et sit kun joku, joka tietää musta kaiken, lähtee, ni mä oon taas ihan palasina. Ja mulla ei oo tarpeeks voimia, eikä aikaa, että mä voisin koota ne palaset takas yhteen. Mä en vaan yksinkertasesti voi enkä pysty päästää sua lähemmäs. Mut tekeeks se musta sydämettömän paskan, jos mä en voi tehä samaa ku muut? 

Sä kysyt multa mitä mulle on tapahtunu. Ja mä en osaa vastata. Ehkä sä tapahduit. Ehkä kaikki se mitä vuosien aikana tapahtu, teki musta tällasen. Ehkä mulle tapahtu niinku maaperälle jääkaudella. Kaikki ne vuosien tuomat asiat muokkas mua pikkuhiljaa, kaivers muhun koloja, teki syviä uurteita, paino mua alas, tappo osan mua. Ja ehkä jonain päivänä mä nousen taas, uutena ja ehkä parempana, mut en koskaa yhtä korkeelle, enkä samanlaisena. Ja kaikki ne jäljet jää, ne ei häviä. Ehkä sä tuut ja tuhoot taas kaiken sen, minkä takia mä oon joskus tuntenu olevani hyvä tällasena, olevani tarpeeks. Siltikään en oo.