Koko paletti hajoaa taas käsiin. Lipsun takaisin vanhoihin tapoihin, vaikka meni kai jo vähän paremmin. Takerrun vaa'an lukemaan ja kaikin voimin hilaan sitä alemmas. Itseviha nostaa päätään rajummin kun koskaan. En kestä itteäni näin, oon viallinen, vääränlainen. Tartun terään, tänäkään kesänä en kulje lyhythihaisessa, tuskin ensi vuonnakaan, ei näin syvät arvet ikinä vaalene. Jään jumiin niihin samoihin vanhoihin ajatuskeloihin mitkä eivät ikinä johda mihinkään. Vajoan takaisin siihen mustaan. Se on pelottavaa. Mutta siellä olen turvassa, siellä kukaan ei satuta. Enkä minä tiedä paremmasta. Tästä tulee hallitsematonta, kaoottista sotkua. Epävakaata veitsenterällä taiteilua, veitsi leikkaa minut kahtia. Ei ole enää minua, vain irrallisia osia jostakin, joka joskus oli. Nyt ei ole enää mitään, ei yhtään mitään.

Miks kaiken piti mennä näin? Miks sun piti lähteä niin äkkiä? En saanut jättää hyvästejä, en kertoa että rakastan tai edes vastata puhelimeen. Triggereitä tulee liikaa enkä voi estää niitä tunkeutumasta tajuntaan. Äidin laulu kaikuu päässä, en tahdo kuulla, ikävä on liian kova. Kaikki muistuttaa liikaa, en tahdo ajatella äitiä, en nyt, en pysty. Äiti on poissa. Poissa poissa poissa mä tiedän, mut en vieläkään haluu uskoa sitä. Vaikka on mennyt jo puolitoista vuotta. Kaikki ne muistot puskee pintaan, en tahdo muistaa. Et se ollut sinä, se sanoja sopertava ja askelia haparoiva ihmisraunio. Se kuoreensa sulkeutunut viinan katkuinen ihminen. Se et ollut sinä, se oli joku muu. Entä jos en lopulta enää muista oikeaa sinua? Sitä elämäniloista ja empaattista sinua. Sitä etäisesti äidillistä hahmoa. Mitä jos ei jää jäljelle muuta kuin tämä pohjaton ikävä ja musertava syyllisyys? Jos minusta ei jää jäljelle mitään kun puolet minusta puuttuu jo?

Ja siellä olin, huutoitkin repiessä verisiä lakanoita irti patjasta. Keräämässä niitä satoja tyhjiä oluttölkkejä, siivoamassa sitä valtavaa vuosien aikana kertynyttä sotkua. Tunnit tuntuivat ikuisuudelta, niin ne tuntuvat yhä joka kerta kun palaan. Siellä olin, hysteerisenä yrittäen etsiä jotain mitä tiesin etten koskaan löytäisi. Vastauksia, palasia mistä voisin koota kokonaisuuden. Ei missään ollut mitään järkeä, ei vieläkään ole. Siellä olin, käsittämättä että sinä et enää ole, että sinua ei enää ole. Etkä enää tule. Sitä on vieläkin liian vaikea käsittää. Niin kai ihmisen mieli toimii, sulkee kaiken ulkopuolelle pitääkseen yksilön hengissä. En anna niille tunteille tilaa, en sijaa hengittää. Ne murskaa alleen liian helposti ja nopeasti, enkä minä pysty siihen. En minä pysty tähän, elämään. Pystyn vain selaamaan ohi menevien junien aikatauluja ja miettimään minkä alle astun.

Nukahdan auringonnousun aikaan ja toivon etten herää edes sen taas laskiessa. Kohta se ei enää laske, ehkä mäkään en sitten enää herää. Lasken tunteja, mutten saa otetta niistä, en hahmota ajan kulua. Sekoan laskuissa, onko kulunut kaksi vai kahdeksan tuntia? Kauanko olen istunut sohvalla tekemättä mitään, vai olenko tehnyt jotain? En muista, en tiedä. Kaikki on vaan samaa harmaata mössöä. Aurinko nousee, mä vetäydyn takaisin peiton alle. Ahdistaa aurongonvalo ja kuumus, ahdistaa ihmiset. Kesä tulee, ahdistaa. Tai kesähän on jo täällä, voiko sen vielä perua? Kesäöitä mä kuitenkin rakastan, valoisia ja viileitä yöllisiä lenkkejä. Silti pleottaa. Pelottaa että tästä kesästä tulee samanlainen ku kaikista muistakin. Kesät on mulle kaikista vaikeinta aikaa. Pitäis olla sosiaalinen ja nähdä ihmisiä, nauttia. Mut mä en osaa enkä halua, oon liian väsynyt. Muistelen viime kesää, vaikka en muista siitä paljoa. Yhden piknikin, vai oliko sekin jo ennen vappua? Muistan itsemurhayrityksen, jos sitä sellaseks voi sanoa. Ei hengenlähtö lähellä ollu, mut en tiiä miks tein sen. Kai mä vaan halusin pois. Entä jos kaikki se taas palaa takasin? Jos musta ei koskaan tuu normaalia, jos oon aina vaan epävakaata roskaa? Jos tää kesä olis viimeinen, olispa tää viimeinen.

Mä seison parvekkeen reunalla, mietin kuinka helppoa ois vaan hypätä. Tai ei oikeastaan ees hypätä, vaan tiputtautua. Päästää kaikesta irti. Uskaltaisinko mä tehdä sen? En ehkä parvekkeelta, jostain korkeammalta, varmemmalta paikalta. Joka päivä mä mietin sitä, tai junan alle jäämistä, tai hirttäytymistä, tai yliannostusta. Ihan mitä tahansa, että tää paska loppuu. En jaksa enää tätä loputonta kierrettä, että mulle annetaan pieni toivon kipinä, joka sammuu taas yhtä nopeasti kun tulikin. Ja sitten mä vajoan yhä syvemmälle tähän paskaan enkä jaksa välittää enää mistään. En edes niistä rakkaimmista asioista. Palaan takas niihin samoihin ajatuksiin, sairaisiin kieroutuneisiin ajatuksiin mitkä ei oo totta mut en osaa päästää irtikään. Ehkä en tiiä mikä tai kuka oon ilman niitä, en kai mitään. Onko pakko jaksaa enää, haluun vaan luovuttaa ja lakata olemasta. Kunpa kukaan ei välittäis, ei kaipais enää koskaan ─ niin tää olis paljon helpompaa. Olisin jo poissa.