Miks kaiken piti mennä näin? Miks sun piti lähteä niin äkkiä? En saanut jättää hyvästejä, en kertoa että rakastan tai edes vastata puhelimeen. Triggereitä tulee liikaa enkä voi estää niitä tunkeutumasta tajuntaan. Äidin laulu kaikuu päässä, en tahdo kuulla, ikävä on liian kova. Kaikki muistuttaa liikaa, en tahdo ajatella äitiä, en nyt, en pysty. Äiti on poissa. Poissa poissa poissa mä tiedän, mut en vieläkään haluu uskoa sitä. Vaikka on mennyt jo puolitoista vuotta. Kaikki ne muistot puskee pintaan, en tahdo muistaa. Et se ollut sinä, se sanoja sopertava ja askelia haparoiva ihmisraunio. Se kuoreensa sulkeutunut viinan katkuinen ihminen. Se et ollut sinä, se oli joku muu. Entä jos en lopulta enää muista oikeaa sinua? Sitä elämäniloista ja empaattista sinua. Sitä etäisesti äidillistä hahmoa. Mitä jos ei jää jäljelle muuta kuin tämä pohjaton ikävä ja musertava syyllisyys? Jos minusta ei jää jäljelle mitään kun puolet minusta puuttuu jo?

Ja siellä olin, huutoitkin repiessä verisiä lakanoita irti patjasta. Keräämässä niitä satoja tyhjiä oluttölkkejä, siivoamassa sitä valtavaa vuosien aikana kertynyttä sotkua. Tunnit tuntuivat ikuisuudelta, niin ne tuntuvat yhä joka kerta kun palaan. Siellä olin, hysteerisenä yrittäen etsiä jotain mitä tiesin etten koskaan löytäisi. Vastauksia, palasia mistä voisin koota kokonaisuuden. Ei missään ollut mitään järkeä, ei vieläkään ole. Siellä olin, käsittämättä että sinä et enää ole, että sinua ei enää ole. Etkä enää tule. Sitä on vieläkin liian vaikea käsittää. Niin kai ihmisen mieli toimii, sulkee kaiken ulkopuolelle pitääkseen yksilön hengissä. En anna niille tunteille tilaa, en sijaa hengittää. Ne murskaa alleen liian helposti ja nopeasti, enkä minä pysty siihen. En minä pysty tähän, elämään. Pystyn vain selaamaan ohi menevien junien aikatauluja ja miettimään minkä alle astun.