Koko paletti hajoaa taas käsiin. Lipsun takaisin vanhoihin tapoihin, vaikka meni kai jo vähän paremmin. Takerrun vaa'an lukemaan ja kaikin voimin hilaan sitä alemmas. Itseviha nostaa päätään rajummin kun koskaan. En kestä itteäni näin, oon viallinen, vääränlainen. Tartun terään, tänäkään kesänä en kulje lyhythihaisessa, tuskin ensi vuonnakaan, ei näin syvät arvet ikinä vaalene. Jään jumiin niihin samoihin vanhoihin ajatuskeloihin mitkä eivät ikinä johda mihinkään. Vajoan takaisin siihen mustaan. Se on pelottavaa. Mutta siellä olen turvassa, siellä kukaan ei satuta. Enkä minä tiedä paremmasta. Tästä tulee hallitsematonta, kaoottista sotkua. Epävakaata veitsenterällä taiteilua, veitsi leikkaa minut kahtia. Ei ole enää minua, vain irrallisia osia jostakin, joka joskus oli. Nyt ei ole enää mitään, ei yhtään mitään.