Nukahdan auringonnousun aikaan ja toivon etten herää edes sen taas laskiessa. Kohta se ei enää laske, ehkä mäkään en sitten enää herää. Lasken tunteja, mutten saa otetta niistä, en hahmota ajan kulua. Sekoan laskuissa, onko kulunut kaksi vai kahdeksan tuntia? Kauanko olen istunut sohvalla tekemättä mitään, vai olenko tehnyt jotain? En muista, en tiedä. Kaikki on vaan samaa harmaata mössöä. Aurinko nousee, mä vetäydyn takaisin peiton alle. Ahdistaa aurongonvalo ja kuumus, ahdistaa ihmiset. Kesä tulee, ahdistaa. Tai kesähän on jo täällä, voiko sen vielä perua? Kesäöitä mä kuitenkin rakastan, valoisia ja viileitä yöllisiä lenkkejä. Silti pleottaa. Pelottaa että tästä kesästä tulee samanlainen ku kaikista muistakin. Kesät on mulle kaikista vaikeinta aikaa. Pitäis olla sosiaalinen ja nähdä ihmisiä, nauttia. Mut mä en osaa enkä halua, oon liian väsynyt. Muistelen viime kesää, vaikka en muista siitä paljoa. Yhden piknikin, vai oliko sekin jo ennen vappua? Muistan itsemurhayrityksen, jos sitä sellaseks voi sanoa. Ei hengenlähtö lähellä ollu, mut en tiiä miks tein sen. Kai mä vaan halusin pois. Entä jos kaikki se taas palaa takasin? Jos musta ei koskaan tuu normaalia, jos oon aina vaan epävakaata roskaa? Jos tää kesä olis viimeinen, olispa tää viimeinen.