Mä seison parvekkeen reunalla, mietin kuinka helppoa ois vaan hypätä. Tai ei oikeastaan ees hypätä, vaan tiputtautua. Päästää kaikesta irti. Uskaltaisinko mä tehdä sen? En ehkä parvekkeelta, jostain korkeammalta, varmemmalta paikalta. Joka päivä mä mietin sitä, tai junan alle jäämistä, tai hirttäytymistä, tai yliannostusta. Ihan mitä tahansa, että tää paska loppuu. En jaksa enää tätä loputonta kierrettä, että mulle annetaan pieni toivon kipinä, joka sammuu taas yhtä nopeasti kun tulikin. Ja sitten mä vajoan yhä syvemmälle tähän paskaan enkä jaksa välittää enää mistään. En edes niistä rakkaimmista asioista. Palaan takas niihin samoihin ajatuksiin, sairaisiin kieroutuneisiin ajatuksiin mitkä ei oo totta mut en osaa päästää irtikään. Ehkä en tiiä mikä tai kuka oon ilman niitä, en kai mitään. Onko pakko jaksaa enää, haluun vaan luovuttaa ja lakata olemasta. Kunpa kukaan ei välittäis, ei kaipais enää koskaan ─ niin tää olis paljon helpompaa. Olisin jo poissa.