Kuljen sumussa päivästä toiseen, tuntuu että en elä omaa elämääni, että se on jonkun toisen. En tunnista omaa peilikuvaani. Suoritan asioita robotinomaisesti, en siksi, että haluan, vaan siksi, että on pakko. Tahtoisin jäädä peiton alle, käpertyä piiloon maailmalta, lakata olemasta. Tahdon kuolla, mutta en uskalla tehdä niin.

"Sulla on siis paljon itsetuhoisia ajatuksia ja valmis itsemurhasuunnitelma mut pärjäät mielestäs kuitenkin kotona?"

"No ainakin omasta mielestä"

"Kyllä tässä nyt aika kova huoli herää, jos kerran joudut tekemään paljon töitä sen eteen ettet ala toteuttamaan sitä."

"Niin"

"Lupaathan soittaa itelles ambulanssin jos tuntuu että sun täytyy alkaa toteuttaa sitä suunnitelmaa."

"Mmm"

"Et kuulostaa kauheen vakuuttavalta."

"Niin.. en vaan usko et voin luvata mitään tollasta."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sairaanhoitaja luo muhun surullisen ja myötätuntoisen katseen. Hetken musta tuntu, että edes joku välittää, edes vähän.

En vaan enää jaksais yrittää
ei mistään tuu mitään
oon saamaton
turha ihmisraunio