Vedän keuhkot täyteen savua, vaikka musta tuntuu, että mä tukehdun muutenki. Mä kuuntelen lintujen laulua ja katon taivaanrantaa, kun se alkaa pikkuhiljaa muuttua kullankeltaseks. Kaikki ne muistot parin viime vuoden takaa, kaikki muut keväät, niinku syksyt, talvet ja kesätki, palaa mun mielee. Mut mua ei ahdista, mul on vaa haikee olo, ja siks mun on vaikee saada henkeä. Mä mietin kaikkea sitä, mitä mä oon menettäny ja kaikkea sitä, mitä mä oon saanu tilalle. Mut ei kukaan tai mikään voi tuoda takasin mitä mä menetin, eikä kukaan tai mikään voi myöskään korvata sitä.Mä pyhiin kyyneleitä poskilta sen minkä kerkiän, mut mä luovutan kun ei itkusta tuu taaskaan loppua.
Mun tekee mieli tumpata se rööki mun käteen, mut mä en kuitenkaan tee niin. Sitäkään mä en uskalla tehä. Niinkun mä en uskaltanu sulle sanoo kaikkii niitä asioita mitä mä kuitenki oisin halunnu kertoo.Ja siks mul on niin haikee olo, mä vaan toivon et mä voisin palata ajassa, toimia eri tavalla, ehkä sanoa ne viimeset sanat mitä mä en koskaa saanu sanottua, en ees kasaan koottua.
Voisinks mä vielä joskus saada anteeks?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti