Sä puhuit siitä, kuinka sun täytyy täyttää vielä täytekakku, leipoa munkkeja ja tehä vielä voileipäkakutki. Sä suunnittelet ja suunnittelet, puhut ja puhut, mut koskaan sä et saa mitään niistä tehtyä. Mä tiedän, että kun me huomenna tullaan, näyttää siltä kun sä et ois edes muistanu koko asiaa. Tai enhän mä sitä voi tietää, mut niin tapahtu viime kerrallaki, ja sitä edellisenä, ja sitäkin edellisenä, oikeestaan en ees muista millon niin ei olis käyny. Sä oot siellä kuitenkin, mut sä et oo sä, oot ihan joku muu, se toinen persoona johon mä tunnen outoa vetoa, josta mä löydän ison osan itteeni. Mä tiedän. Mä tiedän, että sä oot sairas, vaikka itehän sä oot sun polkus valinnu. Mut kyllä mäki tiedän, et ei kaikilta poluilta voi enää kääntyy takasin, jos on jo liian heikko. Kyllä mäkin tiedän paljon, vaikka paljon on vielä opittavaa. Voisin kirjottaa susta ikuisuuden, mut ei se, tai mikään muukaan muuta asioita yhtään sen paremmaks. Silti mun täytyy täyttää mun vihot kirjotuksilla susta, kirjottaa runojakin ja purkaa se kaikki vielä tännekin.
"On tosi ihanaa kun tulette" - A
Voi kunpa se ois mustaki ihanaa tulla, mut mikään muu ei herätä mussa yhtä ristiriitasia tunteita ku sä. Mikään muu ei voi pilaa mun fiiliksiä yhtä pahasti ku sä. Kukaan muu ei satut mua niin paljon ku sä. Mut silti mä en haluu päästää irti, niistäkin syistä voisin kirjottaa kirjan. Ehkä lopetan tähän, ja jatkan toivomista siitä, että kerranki pitäisit lupauksistas kii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti