Se en oo mä, se on se kenet sä näät. Se on se joka tuijottaa mua peilistä takasin.

Viime kuukausina, mä oon nauranu enemmän, mä oon näyttäny onnelliselta. Mut se en oo mä. Mä en onnellinen, en ees ilonen. Mua kauhistuttaa jo ajatuskin et mä oisin onnellinen. Mä en uskalla olla onnellinen, en mä edes osais. Mä en uskalla irrotautua tästä olotilasta, mä en uskalla päästää irti, mä en uskalla, koska tää on turvallista näin. Mä en haluu kavuta ylös vaan sen takia, et joku voi taas tönästä mut alas. Mä en kestäis. Mä oon hetkittäin onnellinen, se tuntuu ihanalta ja vapaalta, mut se pelottaa mua, enemmän ku mikään muu. Mä en haluu pois tästä vankilasta minkä mä oon itelleni luonu, mä kuulun tänne. Mua ei voi satuttaa niin helposti, mä oon sillon vahvempi. Mut mä oon tyhjä. Mä en tunne mitää, tai sit kaikkea samaa aikaa. Mul on vaikeuksia erottaa tunteita toisistaa, ne ei oo selkeitä vaan sekoittuneina toisiinsa. Mä en erota vihaa, surua ja pettymystä, mulle ne kaikki on samaa tunnetta, eri muodoissa. Ainoo tunne minkä mä erotan aina, ja mikä on aina läsnä, on pelko. Se sama pelko, josta tää vankila koostu, se sama pelko mikä pitää mua tiukasti ootteessaan. Se sama pelko, joka estää mua tekemästä, se sama pelko, joka estää mua olemasta se kuka mä oikeesti oon, se sama pelko, joka tuo mulle rajoja ja turvaa. Se sama pelko, joka hitaasti tappaa mut, enkä mä voi estää sitä, enkä mä enää edes jaksa enkä halua.