Mun ei pitäis olla täällä, eihän?

Päivät valuu hukkaan, en saa otetta mistään hetkestä. Silti teen enemmän asioita kun ennen, mutta jälkeenpäin en muista niistä mitään. Tuntuu et oon irrallinen kaikesta, eniten itestäni. En osaa selittää sitä. En oo läsnä missään hetkessä, en vaikka kuinka yritän. Ihmisten sanat lipuu ohi, en pysty tarttumaan niihin. Kaikki on muuttunu niin paljon, enkä mä tarkkalleen ottaen tiedä et mikä enkä varsinkaan et mihin suuntaan. Ihan joka hetki mä en enää haluu kuolla, mut sillon ku haluan, se tunne on voimakkaampi ku koskaan ennen, se valtaa mut kokonaan. Yritän kaikkeni et asiat tuntuis joltain, mut silti en tunne mitään - pelkkää tyhjyyttä. Edes itteni satuttaminen ei tuo mulle sitä euforiaa mitä ennen, sekään ei tunnu miltään. Tuntuu vaan et lääkitys on korostanu epävakaan piirteitä mut eri piirteitä kun ennen. En oo niin reaktiivinen kun aikasemmin, oon pelkkä tyhjä kuori. Tai ehkä se on tää unettomuus, mille kukaan ei osaa tehä mitään, vähiten mä ite. Epävakaata roskaa mä oon jokatapauksessa. Ei mua edes kannata hoitaa, en mä pysty tästä kuntoutumaan vaikka yritän, nyt ihan oikeesti yritän. Muille se ei ehkä näytä siltä, muille oon vaan saamaton ja laiska. Turhake. "Tappaisit ittes" niinkun velikin totes mulle. Vitsillä ehkä, mut tottahan se on. Mun ei pitäis olla täällä; olla olemassa.