Itken harvoin, jotenkin tuntuu, etten enää osaa. Viime viikkoina oon kuitenkin itkenyt lohdutonta itkua, joka ei tahdo loppua. Oon ajatellut sua, miettinyt miten sulla menee. Meni muutama viikko, ennen kuin uskalsin kysyä, koska vastauksen tiesin jo etukäteen. "Ei kauheen hyvin, tarvisin rahaa." Ois mulla antaa ees muutama kymppi, vaikka sanon ettei nyt ole yhtään ylimäärästä rahaa. Mä en tahdo maksaa sun seuraavaa annosta, siihen mä en suostu. En voi auttaa sua enää mitenkään, se sattuu kaikista eniten.
Joka päivä mä tarkistan, milloin sä oot ollu viimeksi Facebookissa, ei mulla oo ees sun numeroa. Tai on, kolme ainakin, mut ei niistä ykskään oo enää käytössä. Joskus menee päiviä, tai viikkoja, silloin mä todella huolestun. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, missä oot ja mitä mä voin tehdä, kerran olin jo tekemässä katoamisilmoitusta, kukaan ei ollut kuullut susta mitään. Sit kerroit ollees sairaalassa useemman viikon puukotuksen takia eikä sulla ollu puhelinta. Ja siltikään sä et tajua, että huumeet vie sut hautaan, tavalla tai toisella.
Mä en enää ees löydä sanoja tälle, mä koitan vaan ymmärtää
mut en vaan pysty
Mä koitan auttaa sua, olla täällä sua varten
mut sä et suostu siihen
siinä me kai ollaan liian samanalaisia
Mä vaan tahdon takasin sen siskon, joka mulla joskus oli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti