Romahdan sänkyyn itkemään, eikä siitä meinaa tulla loppua. Tää päivä on ollu hirveä, oikeestaan koko viikko, tai no, viimesimmät viikot. En enää löydä voimia nostamaan itteeni ylös tästä kuopasta. Kaikki menee päin helvettiä enkä mä nää tulevaisuutta itelleni. Mietin paljon itsemurhaa, kuolema ei pelota, mutta pelottaa se, että olisinko oikeesti valmis tekemään sen. Ehkä. Viimeaikoina se tunne on vaan vahvistunu.
Viillän, oksennan tai satutan itteäni jotenkin muuten melkein joka päivä, välillä useita kertoja päivässä. On vaan niin helvetin paha olla, tahdon vaan pois.
Viikon päästä ois yo-juhlatkin, mut mä tahdon vaan vajota maan alle. Kymmenien vieraiden kohtaaminen ja loputtomat kysymykset, joihin mulla ei oo muuta kun kiusallisia vastauksia. Kaikki se tekopyhä esittäminen, en tiedä kestänkö. Oisin pitämättä koko juhlat, jos se ois musta kii. Ja vaikka valmistunkin yhdestä Suomen parhaimmista lukioista suhteellisen hyvin arvosanoin, oon silti helvetin pettyny itteeni.
"Oisit pystyny parempaa." Ehkä, jos oisin terve, mut en oo. Ehkä oisin saanu ällän paperit ja päässy niillä suoraan yliopistoon. Mut sen sijaan mä yritin itsemurhaa muutamaa viikkoa ennen kirjotusten alkamista. Alotin lukemisen vasta sen jälkeen, tai oikeestaan selasin kirjat läpi ja kulutin enemmän tunteja ahdistuksen kurissa pitämiseen ku pänttäämiseen. Ehkä oisin saanu kursseista parempia numeroita jos oisin stressannu enemmän kurssikokeita ku esitelmien pitämistä. Kaikki ois varmasti menny toisin, jos oisin vahvempi, mut mä oon heikko. Mut ainakin mä tein sen, vaikka monta kertaa olin lähellä luovuttaa. Ainakin mä yritin esittää vahvaa edes ne kolme vuotta.
Ja nyt mä en toivo muuta ku et sä oisit täällä näkemässä, et ehkä mustakin lopulta tuli edes jotain, etten mä ollukkaan ihan toivoton tapaus. Mul on ihan helvetin kova ikävä, edelleen. Muitten isät jakaa ruusuja tyttärilleen kun ne painaa lakit päähänsä, mä puolestani ostan sulle kukan ja lasken sen sun haudalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti