Herään aamulla,
en tunne mitään. Ahdistus saa mut lyyhistymään sängyn viereen, henki ei tahdo kulkea,
mä en tahdo elää. Koira yrittää kiivetä syliin ja nuolla naamaa, se tahtoisi leikkiä,
mä tahdon kuolla. Käsken sen painua helvettiin, se ei ymmärrä mitä yritän sopertaa kyynelten seasta. Toistan, tällä kertaa huutaen, se menee nurkkaan makaamaan,
en mä tarkoita. Aika kuluu, mutta mä en pääse ylös, koira on hivuttautunut viereen istumaan.
"Anteeks", hoen ja itken sen turkkia vasten.
Yritän syödä, oksennan sen ylös. Ahdistaa niin paljon, ettei mikään pysy edes sisällä. Tätäkö elämä nyt on? Loputonta ahdistusta ja reunalla elämistä. Joka minuutti keksin uuden tavan kuolla. Näinkö mä elän? Miettien, kuinka kauan se kestää, kauanko mä kestän.
Mä en jaksa enää, onko mun edes pakko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti