En mä tiedä, anna mulle aikaa selvittää tää kaikki

Me juostaan ja juostaan. Mun keuhkoihin sattuu, mä en saa henkeä, mut ensimmäistä kertaa pitkää aikaa, mä tunnen. Mä tunnen kuinka mun sydän hakkaa, mä tunnen sun naurun mun luissa asti, ja mua hymyilyttää. Mä tunnen olevani taas elossa, elämisen arvoinen, edes hetken. Silti mun on vaikee olla, en siedä kun sä katot mua silmiin. Mun on vaikee pysyä hengissä. Me nauretaan ja maataan autotiellä, mut mä en oo vapaa. Nää kahleet kiristyy kiristymistää ja seinät tulee koko ajan lähemmäs. Kohta sä lähet taas ja mä jään tänne. Mut ehkä mun on sit taas helpompi olla. Mua ahdistaa olla ihmisten seurassa näin paljon. Mä tarviin omaa tilaa, omaa aikaa

Ja sinä, jos mä tietäisin, et sul menis hyvin ilman mua, mä päästäisin heti irti. En itteni, vaan sun takii. Ja mä tiedän kuinka helvetisti se sattuis, jos sä et ois enää osaa mun elämää. Mut sen hinnan mä oisin valmis maksamaa siitä, et mä nään sun olevan onnellinen ilman mua.

Mun täytyy päästää irti. Ehkä ei nyt, tai ees kymmenen vuoden pääst, mut jossain vaihees kuitenki. Tällasina hetkinä mä mietin, kuinka helppo mun ois vaa lähtee, sanomatta sanaakaa. Mä oon tehny niin, enemmän ku kerran tai kaks. Kerta kerralt se on kuitenki vaikeempaa, mut on helpompaa jättää ku tulla jätetyks. Ja mua pelottaa, mua pelottaa ihan helvetisti et sä lähet, ja et mä en enää ikinä kuule susta. Mua pelottaa ihan liikaa päästää sua lähemmäs, mä vaan työnnän sua kauemmas ja kauemmas, kohta mä tuskin nään sua. Mua vaan pelottaa liikaa, ihan liikaa. Mä päästin sut kerran jo liian lähelle, ja mä pelkään tehä niin uudestaa. Ehkä me ei vaa sovita toisillemme, ei nyt, ei tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa. Sun täytyy antaa mun nuolla mun haavat puhtaaks, antaa niille aikaa parantua. Mä tarviin vaan aikaa, ehkä muutaman viikon, kuukauden, vuoden, emmä tiiä. Mut mua pelottaa, mua pelottaa olla ilman sua, mut ehkä just niin mun on pakko tehä. Mun täytyy kohdata itteni ilman, että sä sekotat mun pään taas. Ja mä oon pahoillani, mut mun voimavarat tuskin riittää siihen, et pitäisin huolta itestäni. Mä en voi kantaa toisten asioita mun harteilla, mä luhistun jo omien asioiden alla, hukun niihin. Mä oon oikeesti pahoillani. Me voidaan silti olla osa toistemme elämää, tsekata miten toisella menee, mut meiän ei tarvii puhuu. Mut se on ehkä liian tuskallista mulle, jos mä nään et sua sattuu, mut seki sattuu, jos mä en tiiä miten sulla menee.

Tää oon nin helvetin vaikeeta, ehkä mä en oo lähössä mihinkää. Ehkä mä jään tähän vankilaa, ainaki nää seinät pitää mut turvassa, vaikka happi tuntuuki usein loppuvan. Mä en enää tiedä, ehkä mä vaan lopetan koko paskan ni ei tarvii enää tuhlata tunteja päivässä miettien tätä. Anna mulle anteeks, mä emn pyydä sulta enää mitää muuta.

Ja mä tiedän et sä luet tän, ja mä oon pahoillani, etten mä pysty sanoo tätä sulle suoraa. Ja mä oon pahoillani et asiat menee nyt näin, mä oon pahoillani kaikesta. Mä tiedän, että sä luet tän, vaikka mä kielsin sua, ja sä tiedät sen. Mä en haluu et sä luet enää yhtää enempää, koittaisit ymmärtää,