Mä en muista.
Mä en enää muista millaista on normaali arki.
Mun arki ehkä vaikuttaa normaalilta, mut sitä se ei oo.
Meen aamulla kouluu, tuun iltapäivällä takasin, teen läksyt ja syön, meen nukkumaan. Siltä se näyttää muiden silmin.
Mut mä en muista millasta on herätä pirteenä aamulla.
Mä en muista millasta on haluta herätä.
Mä en muista millasta on matkustaa bussilla ilman, että meinaan kuolla ahdistukseen.
Mä en muista millasta on jaksaa käydä koulussa.
Mä en muista millon viimeks oisin tehny läksyt.
Mä en muista millasta on syödä niin ku normaalit ihmiset
Mä en muista millasta on jaksaa siivota edes kerran kahessa viikossa, pölyjen pyyhkimisestä puhumattakaa
Mä en muista millasta on jaksaa tehä yhtään mitään.
Mä en enää muista millasta oli jaksaa elää
Ja vaikka mä tiedän, että ehkä mä taas kohta muistan, se ei kuitenkaan helpota mun oloa nyt. Just nyt mä en muista mitään, laskut jää maksamatta, pyykit pesemättä, läksyt tekemättä ja ihmisillekki muistan vastata puoletoista viikon jälkeen.
Ainoo mitä nyt muistan on se miten mä vedän pillereitä toisensa jälkeen, oksennan verta ja nukun. Ainoo mitä muistan on se miten hyvältä tuntuu kun endorfiiniryöppy valtaa mun kehon ku oon viiltäny kädet ja jalat auki.
Ainoo mitä muistan on tää loputon ahdistus, stressi ja tietämättömyys tulevaisuudesta. Mä en vaan jaksa. Mä sekoon.
Jos mä vaan voisin, mä tappaisin itteni. just. nyt. Ja jos kukaam ei enää kuule musta, niin mä oon pahoillani, mä toivoin et asiat ois menny toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti