Multa on viety paljon elämässä, mutta mä oon myös saanut paljon.
Multa vietiin mahdollisuus varttua mun vanhempien kanssa, mut mä sain ison, rakastavamman, paremman perheen. Mulle annettiin mahdollisuus turvalliseen kasvuympäristöö, johon ei kuulu väkivalta, ei alkoholi. Mä en tiedä missä mä olisin nyt, jos mulle ei sitä mahollisuutta ois annettu, mä en usko, että mä oisin enää elossa.
Mut silti multa vietiin mahdollisuus turvalliseen ja onnelliseen elämään. Koulussa mä jouduin pelkäämään koko ajan, mä jouduin olemaan yksin piilossa muilta tai muitten katseitten alla haukuttavana. Kotona mä jouduin vuosia pelkäämään sitä, että mut revitään taas irti paikasta johon mä olen juurtunut, ja viedään pois, jonnekin mistä mä en tiennyt mitään. Mä jouduin pelkäämään, et mut viedään sinne, niitten ihmisten keskelle keitä mä vihaan, sen ihmisen luo, joka jo kerran hylkäs mut.
Multa vietiin mahdollisuus olla oma itteni, mahdollisuus kertoa miltä musta tuntuu. Mua ei koskaan kielletty ilmasemasta mun tunteita, mut jotenki mä koskaan saanu sanotuks miltä musta tuntu. Jotenki mä tiesin, ettei kukaan ymmärtäis mua. Mä tiesin, että jos mä oisin sanonu, mua ois vaan vähätelty. Jotenki se ilmapiiri kerto et tunteista ei kuulua puhua, vaikka ei sitä ääneen sanottu. Mä jouduin ite, pienenä lapsena, käsittelemään mulle täysin uusia, vieraita ja pelottaviaki tunteita.
Ja nyt vanhempana, mulle on epäsuorasti kerrottu, mitä mä saan olla ja mitä mä en saa olla. Mä oon kuullu asioita, jotka on heitetty puoliks vitsillä, mut silti niitä on tarkotettu "jos mä saan koskaan tietää, et sä tykkäät tytöistä tai et sä oot masententunu tai muuten vaa hullu ja mielisairas ni siitä hetkestä lähtien sä et oo enää mun sisko." "Mä tapan sut, jos sä koskaan alat seurustelee jonku mamun tai tytön kaa, mä tapan teiät molemmat."
Mut siltikään. mä en syytä ketään tästä kaikesta paskasta mitä mun elämässä on. Mut on muutama ihminen, keitä mä syytän tietyistä asioista, mitkä on vaikuttanu suuresti mun elämää.
Mä en syytä mun vanhempia siitä, että ne ei jaksanu huolehtia musta ja mun veljistä.
Mä en syytä mun kiusaajia siitä et mun psyyke on heikko. Niitteen sanat ja teot rikko mun itsetunnon ja psyyken suurilta osin, mut mä en syytä niitä. Kaikki tekee virheitä, ja ehkä ne jonain päivänä katuu sitä, ehkä ne ei. Mä en oo niille katkera, mä en voi tietää niitten motiiveja kiusaamiseen, eikä sillä kai oo ees mitään väliä.
Mä en syytä ketään siitä, että mä oon nyt tällänen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti