You're back

Yli vuoteen me ei olla puhuttu. Sitten sä lähetät viestin, mä vastaan, ja sitten sä taas katoat. Mä odotan, tunteja. Odotan, mutta mitä? Anteekspyyntöä? Sitä, että asiat ois niinku ennen? Sitä, että mä lakkaan kyttäämästä puhelinta, viestiä sulta? En mä tiedä

Mä muistan, kuinka viesti sulta sai mun sydämen pakahtumaan, nyt se tekee mut lähinnä surulliseks. Ehkä siks, että sulle tuntu olevan niin kovin helppoa vaan lähteä mun elämästä. Ehkä siks, että mikään ei oo enää niinku sillon joskus. Ehkä siks, että joskus olin varma, etten voi elää ilman sua ja mua pelottaa, että alan taas tuntea niin. Ehkä siks, että taidetaan satuttaa toisiamme enemmän ku korjata. Tai ehkä vaan siks, ettei mikäämn asia tässä maailmassa tunnu herättävän mussa minkäänlaisia positiivisia tunteita, en mä tiedä. Haluunko ees sua takasin mun elämään? En mä enää tiedä.

Never give up they say, but they don't know what it's like

"Pesen kasvot, harjaan hampaat, laitan hiukset kauniille nutturalle. Katson peiliin, sieltä minua katsoo takaisin outo hahmo. Sillä ei ole käsiä, ja jalkojenkin ääriviivat näyttävät loppuvan polvien kohdalle. Siirrän katseeni ylemmäs, ja huomaan, ettei hahmolla ole kasvoja - sen iho on posliininkirkas. En säikähdä, en edes vavahda. Hahmossa on jotain niin kovin tuttua, mutta en tiedä mitä. Näyttää kuin hahmon takana olisi pimeä, koskematon aarnimetsä. Hahmo kuitenkin näyttää kovin isolta, tukevalta. Samalla se on kuitenkin hauras, ja olen varma, että aarnimetsän puut kaatuisivat pienestäkin henkäyksestä. Ne ovat kuolleet pystyyn, kai minäkin. 

Hetken kuluttua tajuan, että hahmo olen minä. Taidan olla hukassa."

Näen painajaisia toisen perään. Lähes kaikissa mä kuolen, lähes kaikissa mut tapetaan. Joissain unissa teen sen valinnan itse, jostain syystä ne ei edes tunnu painajaisilta, enemmänkin toiveunilta. Usein nukahdan uudestaan, viime aikoina se on kuitenkin ollut vaikeempaa. Pelkään nukahtaa, painajaisista tulee koko ajan pahempia. Pelkään herätä, ne ei jätä mua silloinkaan rauhaan.
Oon niin väsyny tähän kaikkeen, tahtoisin vaan luovuttaaa. Mä en jaksa enää uskoa parempaan huomiseen, ei sitä oo vielä tähänkään mennessä tullu.

"Vittu mä vihaan sua."

Istun moottoripyörän kyydissä, vauhtia on enemmän kuin liikaa, ja se tuntuu helvetin hyvältä. Adrenaliini virtaa suonissa ja hetken mun on hyvä olla. Silti ainoa ajatus mun päässä on: "jos mä nyt päästäisin irti, se olis onnettomuus, ei itsemurha. Tai ainakin se näyttäis siltä." Mut mä en voi tehdä sitä, en sulle. Mä en voi antaa sun, tai kenenkään muun syyttää itteään mun kuolemasta, en yhtään enempää kun on pakko.

Silti mä tahdon irrottaa kädet sun vyötärön ympäriltä. Sä kuitenkin huudat ja käsket mua lujentamaan otetta ja nojaamaan suhun kiinni kunnolla, sitten sä painat kaasun pohjaan. Mä en tiedä kuinka kovaa me ajetaan, reilusti yli nopeusrajoitusten kuitenkin. Mä suljen silmät hetkeksi, rentoutan lihakset, mut pidän huolen, ettei mun ote lipeä. Sitten mä avaan silmät, mä tahdon laskea kuinka monta sekuntia menee kolmen sähkötolpan ohittamiseen, tai kuinka nopeasti me saavutetaan ne harvat edessä ajavat autot.

"Pelkäätkö sä koskaan kuolemaa?", kysyt
"Pelkään, kaikkien muiden mut omaani en.", mä vastaan
"Sä ootki aina ollu vähän erilainen, sillei hyvällä tavalla sekasin."
"Niin kai."

Mä nään, että sulla on haikea olo. Kohta mä muutan pois, ja se on sulle uutta. Silti mä tiedän, että sä oot oottanu sitä, varmasti yhtä paljon ku mä. Me ollaan kasvettu yhessä, mut silti kasvettu erilleen. Ainoo mikä meitä yhdistää, on geenit ja kieroutunu huumorintaju, ja se harmittaa sua. Sua harmittaa, ettei me olla läheisiä, niinku monet sisarukset on. Sua harmittaa, että useemmin oot sanonu "vittu mä vihaan sua.", uhannu tappaa mut millon mistäkin syystä - ku pyytäny anteeks ja tarkottanu sitä. Kai meitä molempia taitaa kaduttaa se, ettei kumpikaan meistä osaa päästää ketään tarpeeks lähelle.

Antakaa mun mennä

Herään, vaikka en halua. Toiset päivät on hyviä, jaksan tehä asioita, käydä lenkillä, siivota ja syödä hyvin. Toisina päivinä en tahdo mitään muuta niin paljon ku kuolla. Tää on kai taas yks niistä päivistä. En jaksa tätä, on niin väsyttävää, kun olotilat heittelee laidasta laitaan minuuteissa. Satutan mulle rakkaita ihmisiä, sanon asioita, joita mä en tarkota. Kylvän pelkoa ja hämmennystä, vaikka en mä tarkota pahaa, en mä koskaan satuttais ketään muuta ku itteeni. 

"Et sä oo tollanen, mitä sulle on tapahtunu?"

Ehkä mä oon just sellanen. Ehkä mun kulissit vaan alkaa tippua. Ehkä mua ei voi muuttaa. Siks mä muutan. Pois tästä kaupungista, näitten ihmisten luota, näitten liian tuttujen seinien keskeltä. Pois jonnekkin, missä mä voin alottaa alusta. Mitä kauempana mä oon, sitä vähemmän mä voin satuttaa ketään.

"Miks sä haluut sinne? Ei sulla oo siellä yhtään mitään."
"Just siks. Sitä paitsi, onko mulla täälläkään mitään?"
"Ei kai."
"Ei ainakaan mitään minkä vuoks mun kannattais jäädä."
"Oon vaan huolissani susta."
"Ei tarvii olla, kyllä mä pärjään."
"Ootsä varma?"
"Oon, totta kai."


Ja vaikka en pärjäiskään, en mä sitä myöntäis, en oo tähänkään asti. Mun on vaan pakko yrittää, ei mulla oo enää muutakaan vaihtoehtoa. Tai on, kai. Mut se on sit se viimenen.

Vihaan sua, mut itteeni vielä enemmän

En voi pyyhkiä näitä muistoja pois verellä, en sua mun iholta. Itken loputonta itkua baarin vessassa, niin vitun kliseistä, mä tiedän, enkä mä edes käy baareissa, tai itke. Mä vietän viikonloput ahdistuksen kourissa, en kavereiden kanssa. Ja silloinkin kun ahdistus ei lukitse mua neljän seinän sisälle, mä oon yksin. Ei kukaan kysy mua mihinkään, toisaalta mä ymmärän sen, en mäkään kysyis.

En saa sua mun mielestä, ja se tekee mut hulluks, sä et jätä mua rauhaan vaikka mä kuolisin. Sun takia mä vihaan itseäni. Hakkaisin itestäni ilmat pihalle jos voisin, niin helvetin paljon mä vihaan itseäni. Niin kaikki muutki on tehny, niin helvetin paljon neki on vihannu mua. Mut kukapa ei?

Mä tahdon jo mennä

Päivät menee painoa tarkkaillen, syömistä ja ruokaa miettien, itkien, viillellen. Viime päivinä oon ollu tosi itsetuhonen, viiltäny liian syvälle liian monta kertaa mut on hävettäny mennä päivystykseen tikattavaks. Toivon, ettei ne nyt ainakaan tulehtuis, arvet ei haittaa.

En muista millon viimeks ois ollu näin paha olla, varmaan sillon ku yritin itsemurhaa. Olin jo unohtanu kuinka musertavaa ahdistus voi olla, ihan mikä tahansa tuntuu paremmalta vaihtoehdolta ku se.


Mä tahdon vaan kuolla, en jaksa enää.

Kai mun pitäis olla ylpeä itestäni, mut en pysty

Romahdan sänkyyn itkemään, eikä siitä meinaa tulla loppua. Tää päivä on ollu hirveä, oikeestaan koko viikko, tai no, viimesimmät viikot. En enää löydä voimia nostamaan itteeni ylös tästä kuopasta. Kaikki menee päin helvettiä enkä mä nää tulevaisuutta itelleni. Mietin paljon itsemurhaa, kuolema ei pelota, mutta pelottaa se, että olisinko oikeesti valmis tekemään sen. Ehkä. Viimeaikoina se tunne on vaan vahvistunu.

Viillän, oksennan tai satutan itteäni jotenkin muuten melkein joka päivä, välillä useita kertoja päivässä. On vaan niin helvetin paha olla, tahdon vaan pois.


Viikon päästä ois yo-juhlatkin, mut mä tahdon vaan vajota maan alle. Kymmenien vieraiden kohtaaminen ja loputtomat kysymykset, joihin mulla ei oo muuta kun kiusallisia vastauksia. Kaikki se tekopyhä esittäminen, en tiedä kestänkö. Oisin pitämättä koko juhlat, jos se ois musta kii. Ja vaikka valmistunkin yhdestä Suomen parhaimmista lukioista suhteellisen hyvin arvosanoin, oon silti helvetin pettyny itteeni.

"Oisit pystyny parempaa." Ehkä, jos oisin terve, mut en oo. Ehkä oisin saanu ällän paperit ja päässy niillä suoraan yliopistoon. Mut sen sijaan mä yritin itsemurhaa muutamaa viikkoa ennen kirjotusten alkamista. Alotin lukemisen vasta sen jälkeen, tai oikeestaan selasin kirjat läpi ja kulutin enemmän tunteja ahdistuksen kurissa pitämiseen ku pänttäämiseen. Ehkä oisin saanu kursseista parempia numeroita jos oisin stressannu enemmän kurssikokeita ku esitelmien pitämistä. Kaikki ois varmasti menny toisin, jos oisin vahvempi, mut mä oon heikko. Mut ainakin mä tein sen, vaikka monta kertaa olin lähellä luovuttaa. Ainakin mä yritin esittää vahvaa edes ne kolme vuotta.

Ja nyt mä en toivo muuta ku et sä oisit täällä näkemässä, et ehkä mustakin lopulta tuli edes jotain, etten mä ollukkaan ihan toivoton tapaus. Mul on ihan helvetin kova ikävä, edelleen. Muitten isät jakaa ruusuja tyttärilleen kun ne painaa lakit päähänsä, mä puolestani ostan sulle kukan ja lasken sen sun haudalle.

Antaisit mun auttaa ees sua, itteeni en pysty enää

Itken harvoin, jotenkin tuntuu, etten enää osaa. Viime viikkoina oon kuitenkin itkenyt lohdutonta itkua, joka ei tahdo loppua. Oon ajatellut sua, miettinyt miten sulla menee. Meni muutama viikko, ennen kuin uskalsin kysyä, koska vastauksen tiesin jo etukäteen. "Ei kauheen hyvin, tarvisin rahaa." Ois mulla antaa ees muutama kymppi, vaikka sanon ettei nyt ole yhtään ylimäärästä rahaa. Mä en tahdo maksaa sun seuraavaa annosta, siihen mä en suostu. En voi auttaa sua enää mitenkään, se sattuu kaikista eniten.

Joka päivä mä tarkistan, milloin sä oot ollu viimeksi Facebookissa, ei mulla oo ees sun numeroa. Tai on, kolme ainakin, mut ei niistä ykskään oo enää käytössä. Joskus menee päiviä, tai viikkoja, silloin mä todella huolestun. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, missä oot ja mitä mä voin tehdä, kerran olin jo tekemässä katoamisilmoitusta, kukaan ei ollut kuullut susta mitään. Sit kerroit ollees sairaalassa useemman viikon puukotuksen takia eikä sulla ollu puhelinta. Ja siltikään sä et tajua, että huumeet vie sut hautaan, tavalla tai toisella.

Mä en enää ees löydä sanoja tälle, mä koitan vaan ymmärtää
mut en vaan pysty
Mä koitan auttaa sua, olla täällä sua varten
mut sä et suostu siihen
siinä me kai ollaan liian samanalaisia


Mä vaan tahdon takasin sen siskon, joka mulla joskus oli

Jos ei se tapa niin se ahdistaa, siihenkin voi kuolla

Herään aamulla, en tunne mitään. Ahdistus saa mut lyyhistymään sängyn viereen, henki ei tahdo kulkea, mä en tahdo elää. Koira yrittää kiivetä syliin ja nuolla naamaa, se tahtoisi leikkiä, mä tahdon kuolla. Käsken sen painua helvettiin, se ei ymmärrä mitä yritän sopertaa kyynelten seasta. Toistan, tällä kertaa huutaen, se menee nurkkaan makaamaan, en mä tarkoita. Aika kuluu, mutta mä en pääse ylös, koira on hivuttautunut viereen istumaan. "Anteeks", hoen ja itken sen turkkia vasten.

Yritän syödä, oksennan sen ylös. Ahdistaa niin paljon, ettei mikään pysy edes sisällä. Tätäkö elämä nyt on? Loputonta ahdistusta ja reunalla elämistä. Joka minuutti keksin uuden tavan kuolla. Näinkö mä elän? Miettien, kuinka kauan se kestää, kauanko mä kestän.

Mä en jaksa enää, onko mun edes pakko?

Mä en pysty

Mulla on paha olla, sulla on paha olla. Pitäis kai toi toivottaa onnea, mut mä en pysty. Ei me olla puhuttu enää kuukausiin, tuntuis tekopyhältä. Luulin joskus, et meistä vois tulla jotain, niin säkin. Se oli vaan lapsellista harhakuvitelmaa, ei meistä koskaan vois tulla mitään. Kai mun pitäs vaan unohtaa sut, mut mä en pysty. Mä en pysty unohtamaan ihmistä, joka on pelastanu mun hengen niin monta kertaa. Ihmistä, jota mä rakastan.